Opas — Tiede
Tämä opas on tarkoitettu kristallografeille, fyysikoille, kemisteille ja mineralogeille. Se kertaa teoreettisen kehyksen kiertelemättä ja kertoo sitten tarkasti, mitä Lauen laskentamoottori laskee: käytännöt, mallit, niiden rajat ja lähteet. Kaavat ovat oletuksena auki.
Dokumentit, käytännöt ja tarkkuus
Lauessa
.laue-dokumentti on luettava JSON-tiedosto, jonka skeema on julkaistu. Se on sama Macilla, iPadilla ja PC:llä. Laskentamoottori (LaueCore) laskee kaiken symmetriaan liittyvän tarkoilla rationaaliluvuilla: operaatiot, paikat, Wyckoff-koordinaatit. Geometriassa, diffraktiossa ja tarkennuksessa se siirtyy liukulukuihin. Muodossa 1/3 kirjoitettu koordinaatti pysyy arvona 1/3; yksinkertaista murtolukua lähellä oleva desimaaliarvo (0.33333) palautetaan siihen, kun tiedosto tuodaan.
Käytännöt ovat International Tables for Crystallography -teoksen A-osan mukaiset: konventionaaliset kopit, 530 asetelmaa Hall-symboleineen, Wyckoff-kirjaimet ja paikkasymmetrian suunnatut symbolit. Moottori on tarkistettu joukolla vertailuaineistoja: 530 asetelman operaatiot, Wyckoff-paikat, sammumiset ja tunnettujen rakenteiden jauhediffraktogrammit.
Asetusten käyttötapa Tiede näyttää kansainväliset symbolit ja orbifold-symbolit ja nostaa diffraktion etualalle.
Hila, kanta ja metrinen tensori
Teoria
Hila kuvataan isometriaa vaille metrisellä tensorillaan . Se sisältää kaiken, mikä ei riipu orientaatiosta: etäisyydet, kulmat, tilavuuden. Käänteishilan metriikka on . Kannanvaihto muuntaa koordinaatit matriisilla ja metriikan muotoon . Millerin indeksit muuntuvat kuten kanta, matriisilla ; koordinaatit muuntuvat kontragredientisti.
Neljätoista Bravais’n tyyppiä syntyy, kun hilat luokitellaan holoedriansa (hilan pisteryhmän) ja keskityksensä mukaan. Konventionaalinen koppi valitaan niin, että kanta on sovitettu tähän holoedriaan. Keskitysvektorit (I: ½,½,½; F: ½,½,0 ja permutaatiot; C: ½,½,0; R heksagonaalisin akselein: ⅔,⅓,⅓ ja ⅓,⅔,⅔) kuuluvat translaatioryhmään.
Kaavat
Lauessa
Alkeiskoppi-osio näyttää vain ryhmän kidejärjestelmän vapaat parametrit; muut johdetaan niistä. Tilavuus, etäisyydet ja sidokset lasketaan :n avulla. Ryhmän asetelma kiinnittää kannan: monokliiniselle ryhmälle ainoan akselin (b tai c) ja kopin (1, 2, 3) valinnan, romboedriselle ryhmälle heksagonaaliset (H) tai romboedriset (R) akselit. Laue ei redusoi koppia (ei Niggli-redusointia): koppi on valitun asetelman koppi.
Pisteryhmät ja Laue-luokat
Teoria
Hilan invariantiksi jättävän operaation lineaarinen osa on hilan kannassa kokonaislukumatriisi, jonka determinantti on ±1. Sen jälki on siis kokonaisluku, mistä seuraa kristallografinen rajoitus: vain kertaluvut 1, 2, 3, 4 ja 6. Rajoitusta noudattavat ryhmän äärelliset aliryhmät muodostavat 32 geometrista luokkaa. Niistä yksitoista on keskeissymmetrisiä: ne ovat Laue-luokat, joihin jokainen diffraktiokuvio palautuu, kun anomaalista sirontaa ei ole (Friedelin laki).
Neumannin periaatteen mukaan jokaisen fysikaalisen ominaisuuden tensorin on oltava pisteryhmän suhteen invariantti. Esimerkiksi pietsosähköisyys, kolmannen kertaluvun polaarinen tensori, on nolla 11 keskeissymmetrisessä luokassa ja luokassa 432; pyrosähköisyyttä on vain 10 polaarisessa luokassa.
Kaavat
Suunnan , jonka kolatitudi on ja atsimuutti , stereografinen projektio -säteisen ympyrän päiväntasaajatasolle:
Lauessa
Stereogrammi näyttää pisteryhmän elementteineen ja yleisen suunnan radan (pohjoisen pallonpuoliskon navat pisteinä, eteläisen ympyröinä). Kun paikka on valittuna, se näyttää paikan symmetriaryhmän kopin mukaan suunnattuna. Kideluokka annetaan Hermann–Mauguin-symbolina kidejärjestelmän kera.
Avaruusryhmät, Seitz ja Hall
Teoria
Avaruusryhmä on euklidisen ryhmän diskreetti aliryhmä, jonka translaatioaliryhmä on hila. Tekijäryhmä on isomorfinen pisteryhmän kanssa. esitetään sivuluokkien edustajilla tai laajennetuilla 4 × 4 -matriiseilla. Kertaluvun operaation translaation sisäinen osa erottaa ruuviakselin tai liukupeilaustason kiertoakselista tai peilistä: se lasketaan summaamalla operaation potenssit. Loput :stä on paikkatermi, joka kiinnittää elementin sijainnin.
230 avaruusryhmätyyppiä ovat ekvivalenssiluokkia orientaation säilyttävien affiinien koordinaatistonvaihtojen suhteen: 219 affiinia tyyppiä, joista 11 enantiomorfista paria (P4₁/P4₃, P3₁21/P3₂21…). Hermann–Mauguin-symboli nimeää tyypin ja sen symmetriasuunnat. Hall-symboli (Hall, 1981) antaa eksplisiittisesti generaattorijoukon annetussa koordinaatistossa ja nimeää siis asetelman yksiselitteisesti.
Kaavat
Kertaluvun operaation sisäinen osa (liuku- tai ruuviosa) ja paikkatermi:
Operaation kiintopisteet antavat elementin sijainnin: .
Lauessa
Ryhmäkenttä hyväksyy numeron, lyhyen tai täydellisen HM-symbolin, asetelman (227:1, 14:b2) tai Hall-symbolin (Hall: -P 2ybc). Jokainen 530 asetelmasta rakennetaan Hall-symbolistaan. Symmetriaelementit ovat geometrisia olioita Tablesin tarkoittamassa mielessä: akseli tai taso kaikkine sen jakavine operaatioineen, ylläolevan hajotelman määräämänä. Ne piirretään A-osan graafisin symbolein, ja Tables-projektio toistaa sen diagrammit tasojen korkeuksineen. Kertaluvut-suodatin erottaa tietyn kertaluvun akselit.


Tablesin symbolit
Mitä Tables kertoo
International Tablesin A-osan kaavioissa jokainen symmetriaelementti esitetään graafisella symbolilla (vuoden 2006 laitoksen jakso 1.4, vuoden 2016 laitoksen luku 2.1: symbolit ovat samat). Laue piirtää nämä symbolit 3D-näkymään, Tables-projektioon, stereogrammeihin ja laatoituksiin; näiden taulukoiden kuvat tulevat samasta kirjastosta kuin sovellus. Merkintätapa on Tablesin, osaelementit suluissa; ominaistranslaatio annetaan murtolukuna lyhimmästä hilan translaatiosta akselin tai liukuman suunnassa.
Piirustusta vastaan kohtisuorat akselit, symmetriapisteet
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Kertaluvun 2 kiertoakseli; kertaluvun 2 kiertopiste tasossa | 2 | — |
![]() | Ruuviakseli 2₁ | 2₁ | |
![]() | Kertaluvun 3 kiertoakseli; kertaluvun 3 kiertopiste tasossa | 3 | — |
![]() | Ruuviakseli 3₁ | 3₁ | |
![]() | Ruuviakseli 3₂ | 3₂ | |
![]() | Kertaluvun 4 kiertoakseli; kertaluvun 4 kiertopiste tasossa | 4 (2) | — |
![]() | Ruuviakseli 4₁ | 4₁ (2₁) | |
![]() | Ruuviakseli 4₂ | 4₂ (2) | |
![]() | Ruuviakseli 4₃ | 4₃ (2₁) | |
![]() | Kertaluvun 6 kiertoakseli; kertaluvun 6 kiertopiste tasossa | 6 (3, 2) | — |
![]() | Ruuviakseli 6₁ | 6₁ (3₁, 2₁) | |
![]() | Ruuviakseli 6₂ | 6₂ (3₂, 2) | |
![]() | Ruuviakseli 6₃ | 6₃ (3, 2₁) | |
![]() | Ruuviakseli 6₄ | 6₄ (3₁, 2) | |
![]() | Ruuviakseli 6₅ | 6₅ (3₂, 2₁) | |
![]() | Inversiokeskus | — | |
![]() | Kiertoinversioakseli 3̄ | (3, ) | — |
![]() | Kiertoinversioakseli 4̄ | (2) | — |
![]() | Kiertoinversioakseli 6̄ | — | |
![]() | Kertaluvun 2 akseli ja inversiokeskus | 2/m () | — |
![]() | Ruuviakseli 2₁ ja inversiokeskus | 2₁/m () | |
![]() | Kertaluvun 4 akseli ja inversiokeskus | 4/m (, 2, ) | — |
![]() | Ruuviakseli 4₂ ja inversiokeskus | 4₂/m (, 2, ) | |
![]() | Kertaluvun 6 akseli ja inversiokeskus | 6/m (, , 3, 2, ) | — |
![]() | Ruuviakseli 6₃ ja inversiokeskus | 6₃/m (, , 3, 2₁, ) |
Ruuviakselin hännät jatkavat sen sivuja. Akselissa nₖ niitä on n/syt(n, k): 4₂:ssa kaksi, 6₂:ssa ja 6₄:ssä kolme, 6₃:ssa kaksi, samaan tapaan kuin niiden sisältämissä osaelementeissä 2, 3₂, 3₁ ja 2₁. Niiden suunta kääntyy enantiomorfisten akselien välillä: 3₁ ja 3₂, 4₁ ja 4₃, 6₁ ja 6₅, 6₂ ja 6₄. Kertaluvun 4 akselin symboli piirretään joko vinoneliönä tai sivut kopin särmien suuntaisina. Akselilla oleva inversiokeskus antaa symbolin n/m, joka merkitään valkoisella pisteellä; 4₂- tai 6₃-akselilla pisteitä 4̄ ja 6̄ ei merkitä.
Piirustuksen tasossa olevat kertaluvun 2 akselit
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Kertaluvun 2 kiertoakseli | 2 | — |
![]() | Ruuviakseli 2₁ | 2₁ |
Piirustusta vastaan kohtisuorat tasot, symmetriaviivat
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Peilitaso; peilausviiva tasossa | m | — |
![]() | ”Aksiaalinen” liukupeilaustaso, liukuma piirustuksen tasossa; liukupeilausviiva tasossa | a, b tai c; g | translaatiosta viivan suunnassa |
![]() | ”Aksiaalinen” liukupeilaustaso, liukuma katsojaa kohti | a, b tai c | piirustusta vastaan kohtisuorasta translaatiosta |
![]() | ”Kaksois”-liukupeilaustaso (keskitetyt kopit) | e | kaksi liukumaa: viivan suunnassa ja kohtisuoraan piirustusta vastaan |
![]() | ”Diagonaalinen” liukupeilaustaso | n | yksi kaksikomponenttinen liukuma, viivan suunnassa ja kohtisuoraan |
![]() | ”Timantti”-liukupeilaustaso (tasopari, keskitetyt kopit) | d | viivan suunnassa ja kohtisuoraan; nuoli näyttää piirustuksessa suunnan, jossa kohtisuora komponentti on positiivinen |
Kun kyseessä on a, b, c tai n, viivan tyyli riippuu liukuman suunnasta piirustukseen nähden eikä kirjaimesta: sama pisteviiva on yhdessä kuvauksessa c-taso ja toisessa n-taso (R3̄c heksagonaalisin tai romboedrisin akselein).
Piirustuksen suuntaiset tasot
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Peilitaso | m | — |
![]() | ”Aksiaalinen” liukupeilaustaso | a, b tai c | translaatiosta nuolen suuntaan |
![]() | ”Kaksois”-liukupeilaustaso (keskitetyt kopit) | e | jommankumman nuolen suuntaan |
![]() | ”Diagonaalinen” liukupeilaustaso | n | nuolen suuntaan |
![]() | ”Timantti”-liukupeilaustaso (tasopari, keskitetyt kopit) | d | nuolen suuntaan eli neljäsosa pintakeskisen kopin lävistäjästä |
![]() | Peilitaso korkeuksilla ja | m | — |
Nämä symbolit sijoitetaan kaavion vasempaan yläkulmaan, haarat kopin särmien suuntaisesti. Murtoluku h tarkoittaa tasoparia korkeuksilla h ja h + ½; ilman murtolukua tasot ovat korkeuksilla 0 ja ½.
Lauessa
Tables-projektio katsoo koppia siltä puolelta, jota kohti valittu suunta osoittaa, kuten kaaviot: c:n suunnassa a osoittaa alas ja b oikealle, ja ruuviakseli kiertyy samaan suuntaan kuin Tablesissa. Pidä osoitinta hetki elementin päällä: kupla nimeää sen ja kertoo sen suunnan, paikan () ja ominaistranslaation; jos useita elementtejä on päällekkäin, se luettelee ne kaikki.
Radat, paikkasymmetria ja Wyckoff-paikat
Teoria
Pisteen stabilisaattori (sen paikkasymmetria) on äärellinen ja isomorfinen ryhmän jonkin aliryhmän kanssa. Wyckoff-paikka on niiden pisteiden joukko, joiden stabilisaattorit ovat konjugaatteja ryhmässä . Se on ratojen yhdiste, jota parametrisoi 0–3 vapaata koordinaattia. Sen monikerta konventionaalisessa kopissa on . Kirjaimet noudattavat Tablesin järjestystä symmetrisimmästä (a) yleiseen paikkaan.
Rakenteen kirjainvalinta on määritelty vain automorfismia vaille: :n euklidinen normalisaattori permutoi joitakin paikkoja (esimerkiksi Fm-3m:n 4a ja 4b). Kaksi näin eroavaa kuvausta ovat sama rakenne.
Kaavat
missä on konventionaalisen kopin hilapisteiden määrä (1 P:lle, 2 A:lle, B:lle, C:lle ja I:lle, 3 R:lle heksagonaalisin akselein, 4 F:lle).
Lauessa
Moottori laskee Wyckoff-paikat operaatioista: stabilisaattorit, konjugaatio, affiinit monistot (pisteet, suorat, tasot) hilan modulona. Niiden kirjaimet ja suunnatut symbolit tulevat vertailutaulukosta. Paikan tarkastin antaa sen Wyckoff-paikan, monikerran ja suunnatun paikkaryhmän (.3m, 4m.m). Näkymässä siirrettäessä atomi tarttuu erikoismonistoihin, jotka se kohtaa, ja Pysy paikassa pakottaa sen liukumaan omaa monistoaan pitkin. Koordinaatit pysyvät tarkkoina.
Alkuaineet, koostumus ja tiheys
Teoria
Kopin sisältö antaa kaavan, kaavayksiköiden määrän ja lasketun tiheyden, rakenteen ensimmäisen tarkistuksen. Kovalenttiset säteet antavat odotetun sidospituuden, kahden atomin säteiden summan, mikä auttaa löytämään sidokset tuntemattomasta rakenteesta.
Kaavat
Lauessa
Jaksollinen järjestelmä kattaa alkuaineet 1–103: massa, elektronikonfiguraatio, Paulingin elektronegatiivisuus, kovalenttinen säde (Cordero ym., 2008) ja tavalliset hapetusluvut (pymatgenin tiedot). Kaava noudattaa elektropositiivisuusjärjestystä ja Hillin järjestystä, kun rakenne sisältää hiiltä. Piirretyt sidokset yhdistävät atomit, joiden etäisyys on lähellä kovalenttisten säteiden summaa; kahta samanmerkkistä ionia ei koskaan sidota. Koppien ulkopuolelle menevät sidokset (tyngät) on oletuksena piilotettu; kun valinta Piilota koppien ulkopuolelle menevät sidokset poistetaan, ne tulevat näkyviin täydellistä koordinaatiota varten.
Koordinaatiopolyedrit: kärjet ovat keskusatomiin sitoutuneet naapurit (sama ehto kuin piirretyillä sidoksilla, aina yhden kopin verran laatikon ulkopuolella oleviin atomeihin asti), jotka ovat sitä elektronegatiivisempia; polyedri on niiden konveksi verho, ja sen samassa tasossa olevat kolmiot yhdistetään yhdeksi tahkoksi (fluoriitin kuution neliöt). Oletuskeskukset: alkuaineet, joiden polyedreillä on neljästä kahdeksaan kärkeä; siis Ti eikä Sr yhdisteessä SrTiO₃ (Sr:llä on kaksitoista O:ta), V eikä C karbidissa. Tahkot lajitellaan syvyyden mukaan yhdessä atomien ja sidosten kanssa.
Rakennetiedostojen muodot
Lauessa
Rakenne-valikko lukee ja kirjoittaa useita muotoja.
- CIF (core CIF): ryhmä tunnistetaan ensin operaatioiden
_space_group_symop_operation_xyz(tai_symmetry_equiv_pos_as_xyz) joukosta vertaamalla 530 asetelmaan. Muussa tapauksessa Laue lukee Hall-symbolin ja sitten HM-symbolin. Pienen nimittäjän murtolukua lähellä olevat koordinaatit palautetaan siihen, ja atomit asetetaan takaisin erikoispaikoilleen. - SHELX (
.ins,.res):LATTjaSYMM, CELL, atomit. - POSCAR (VASP): kaikki kopin atomit ilman symmetriaa. Laue etsii avaruusryhmän, jonka radat tuottavat atomit, ja säilyttää yhden atomin rataa kohden. Keskitetyn hilan primitiivinen koppi luetaan sellaisenaan pienempään ryhmään.
- Vain kirjoitus: laajennettu XYZ (ASE, Ovito), PDB (CRYST1) ja CGD, verkko, jonka Systre ja RCSR lukevat topologian nimeämiseksi.
Tasoryhmät, orbifoldit ja kaksiväriset ryhmät
Teoria
17 tasoryhmää ovat kaksiulotteisia avaruusryhmiä: 5 Bravais’n hilaa, 10 pisteluokkaa. Conway ja Thurston kuvaavat ne tekijäavaruuden , orbifoldin, topologian avulla. Sen merkintä luettelee kiertokeskukset (numerot), peilit (*), peilikulmat, liukupeilaukset (×) ja kahvat (∘). Magic theorem antaa ehdon orbifoldin euklidisuudelle: kustannusten summa on täsmälleen 2.
Kaksiväriset ryhmät (mustavalkoiset eli Šubnikovin ryhmät) ovat pareja , joissa on :n indeksin 2 aliryhmä: joukon operaatiot vaihtavat värit. Tasossa niitä on 46. Saman kopin ryhmä–aliryhmä-suhteet (translationengleiche-aliryhmät) yhdistävät ryhmät symmetriaelementtien poistumisen kautta.
Kaavat
Orbifold-merkinnän kustannukset: 2 merkille ∘, 1 merkeille × ja *, peilin ulkopuoliselle kertaluvun kiertokeskukselle, kertaluvun peilikulmalle.
Lauessa
Tason työpaja näyttää ryhmät kansainvälisenä symbolina ja orbifold-symbolina. Se näyttää perusalueen, operaatiot ja tason Wyckoff-paikat sekä saman kopin aliryhmät ja yliryhmät. Kaksi väriä valitsee indeksin 2 aliryhmän; värit vaihtavat operaatiot piirretään punaisella. Laajuus rajaa piirroksen n × m kopin lohkoon origokopista alkaen (friisillä n koppia), reunasta leikattuna, kuvia ja vientiä varten. Asetetut aiheet käyttäytyvät kuten Kide-työpajan atomit: ne tarttuvat erikoispaikkoihin, ja niiden monikerta ja paikkasymmetria tarkistetaan.

Friisiryhmät
Teoria
Seitsemän friisiryhmää ovat tason isometrioiden diskreettejä aliryhmiä, jotka jättävät suoran invariantiksi ja joiden translaatiot muodostavat ryhmän . Ne merkitään tässä nelimerkkisellä symbolilla (p1, p1m1, p11m, p11g, p2, p2mm, p2mg), orbifold-symbolilla (∞∞, *∞∞, ∞*, ∞×, 22∞, *22∞, 2*∞) ja Conwayn nimillä.
Lauessa
Valitsin Laatoitus | Friisi | Ruusuke avaa friisit. Nauha piirretään korkeudelle b.
Ruusukeryhmät
Teoria
Ryhmän äärelliset aliryhmät ovat sykliset ryhmät ja diedriryhmät (Leonardon lause). Niiden kertalukua ei ole rajoitettu. Ne ovat tason pisteryhmiä; niistä kymmenen kristallografista (n = 1, 2, 3, 4, 6) ovat tasoryhmien luokat.
Lauessa

Ruusukedokumentin ryhmä on ”rosette Cn” tai ”rosette Dn”, missä n on 1–24. Se näytetään Schoenflies-, Hermann–Mauguin- (8mm, 5m) ja orbifold-merkinnällä (8•, *8•). Paikat ovat karteesisina koordinaatteina, ja kuvion säde on 1. Tarkistukset (kopiot, paikkasymmetria, aiheiden määrä) ovat samat kuin muissa työpajoissa.
Diffraktion kinemaattinen teoria
Teoria
Bornin approksimaatiossa (yksinkertainen sironta) sironnut amplitudi on sirottavan tiheyden Fourier-muunnos. Kiteessä tiheys on hilan ja kopin sisällön konvoluutio: amplitudi on nollasta poikkeava vain käänteishilan pisteissä, ja siellä se on rakennetekijä. Atomisirontatekijä , missä , pienenee kulman kasvaessa röntgensäteillä (elektronipilvi); neutroneilla se on vakio (koherentti sirontapituus ). Isotrooppinen lämpöliike tuo mukaan Debye–Wallerin tekijän.
Systemaattiset sammumiset johtuvat operaatioista, joiden translaatio ei ole nolla. Keskityksessä kerrotaan tekijällä . Operaatiolle ne heijastukset sammuvat, joille ja . Nämä integraaliset, zonaaliset ja seriaaliset ehdot osoittavat joukon yhteensopivia ryhmiä, eivät yksittäistä ryhmää.
Mittaus antaa :n ja kadottaa vaiheet. Fourier-synteesi tarvitsee ne; Patterson-funktio, tiheyden autokorrelaatio, tulee toimeen ilman niitä ja näyttää atomien väliset vektorit. Suorat menetelmät ja charge flipping saavat vaiheet pelkistä intensiteeteistä; Laue ei toteuta niitä.
Kaavat
Lauessa
Tason kuvioille Laue laskee kopin kaikista sirottajista normitettuna ehtoon . Symmetrian sammuttamat heijastukset merkitään renkaalla, ja Laue-luokka ilmoitetaan. Suurennettu näkymä (zoomaus ×64:ään asti, näkyvä alue lasketaan uudelleen) viedään vektori-PDF:nä ja CSV:nä. Fourier-synteesi rakentaa aiheen uudelleen oikeilla, nolla- tai satunnaisvaiheilla, ja Patterson-kartta näyttää aiheiden väliset vektorit.
Kvasikiteet ja mallijoukot
Teoria
Mallijoukko (Meyer) saadaan leikkauksella ja projektiolla. Lähdetään irrationaalisessa asennossa olevasta hilasta ja pidetään ne pisteet, joiden kohtisuora projektio osuu ikkunaan . Jos :n reunan mitta on nolla, diffraktiospektri on puhtaasti pistemäinen. Piikit ovat duaalihilan yhdensuuntaisissa projektioissa, ja niiden amplitudi on ikkunan Fourier-muunnos. Fourier-moduulin aste on dimensiota suurempi: Penrosen diffraktiokuvion indeksointiin tarvitaan 4 kokonaislukuindeksiä.
Penrose syntyy hilasta (viisikulmaiset ikkunat), Ammann–Beenker hilasta (kahdeksankulmainen ikkuna). De Bruijnin multihilamenetelmä on leikkauksen duaali: yksi laatta kahden suoraparven kutakin leikkauspistettä kohden. Ikkunan tasainen siirto (fasonivapausaste) tuottaa paikallisesti erottamattoman laatoituksen laattojen kääntymisiä vaille. Penrosen inflaatiotekijä on , Ammann–Beenkerin .
Hilan näkyvät pisteet, joiden koordinaatit ovat keskenään jaottomia, muodostavat heikon mallijoukon. Se ei ole Delone-joukko (siinä on mielivaltaisen suuria aukkoja), mutta sen diffraktio on puhtaasti pistemäinen (Baake, Moody ja Pleasants, 2000).
Kaavat
Hilan -vapaat pisteet (: näkyvät pisteet), tiheys ja Braggin intensiteetit pisteissä , joiden nimittäjä on :nnen potenssin vapaa:
Lauessa
Työpaja rakentaa kolme laatoitusta multihilamenetelmällä (5, 4 ja 6 suoraparvea) ja Penrosen myös inflaatiolla. Fasoni-liukusäätimet siirtävät hiloja, ja Kohtisuora avaruus näyttää kunkin kärkipisteen kuvan avaruudessa . Diffraktio lasketaan kärkipisteistä: Braggin piikit tai intensiteettikartta logaritmisella asteikolla. Koristelut (Penrosen kaaret, girih-punonta, de Bruijnin nauhat) ja laattojen suunnittelu ovat ornamenttia; ne eivät muuta kärkipisteiden diffraktiota.

Lauen menetelmä
Teoria ja malli
Paikallaan olevaa yksikidettä valaistaan valkoisella säteilyllä aallonpituudesta aallonpituuteen . Ewaldin konstruktiossa kaikki näiden rajojen väliset pallot, joiden säde on , ovat läsnä yhtä aikaa. Jokainen käänteishilan piste , joka on pienimmän ja suurimman pallon välissä, diffraktoi sen aallonpituuden, jonka pallo kulkee sen kautta. Diffraktoitunut suunta riippuu vain :n suunnasta: harmoniset osuvat samaan täplään aallonpituuksilla . Vyöhykkeen, jonka akseli on , tasot diffraktoivat kartiolle, jonka akseli on . Tasomaisella filmillä tämä kartio piirtää läpäisyssä ellipsin ja takaisinheijastuksessa hyperbelin.
Friedelin laki tekee kuviosta intensiteetiltään keskeissymmetrisen anomaalista sirontaa lukuun ottamatta. Sen symmetria on se Laue-luokan aliryhmä, joka pitää säteen suunnan kiinteänä: 4mm suuntaan [001] luokalle , 3m suuntaan c luokalle . Menetelmä tunnistaa siis yhden yhdestätoista Laue-luokasta ja antaa orientaation, mutta ei absoluuttisia intensiteettejä: kukin täplä sekoittaa useita aallonpituuksia ja useita harmonisia.
Lauen käyttämä malli olettaa kaistalla tasaisen spektrin, polarisoimattoman säteen eikä absorptiota, ekstinktiota eikä mosaiikkisuutta: täplät ovat pistemäisiä. Täplän intensiteetti on sen kaistalla olevien harmonisten yli laskettu summa suureesta kerrottuna polarisaatiotekijällä ja Lauen menetelmän Lorentzin tekijällä . Intensiteetit normitetaan voimakkaimman täplän mukaan.
Käänteinen ongelma antaa orientaation. Täplä kohdassa filmillä etäisyydellä määrää diffraktoituneen säteen suunnan . Heijastavien tasojen normaali on vektorin suuntainen, koska . Sen projektiot vektoreille , ja ovat verrannollisia lukuihin , , , koska . Vain :n suunta on saatavilla: ja siten jäävät tuntemattomiksi. Indeksointia varten normaalien välisiä kulmia, jotka lasketaan käänteisellä metrisellä tensorilla, verrataan mallin kulmiin. Kaksi indeksoitua täplää riittää sitten kiinnittämään orientaatiomatriisin (Busing ja Levy, 1967). Takaisinheijastuksessa kulmat luetaan perinteisesti Greningerin verkolta.
Kaavat
Lauessa
Säde suunnataan näkymän mukaan, 0,25:stä 2,5 Å:iin. Laue laskee kerran kutakin rakennetta kohden kaikki tasot, joiden primitiiviset indeksit ovat , sekä :n jokaiselle harmoniselle, jolle . Sirontatekijät ovat Waasmaierin ja Kirfelin, ja = 0,5 Ų. Symmetrian sammuttama heijastus lasketaan nollaksi. Näkymän kääntäminen laskee uudelleen vain geometrian. Filmi on tasomainen, sivultaan 100 mm, etäisyydellä = 40 mm; täplät, jotka ovat heikompia kuin 10−3 voimakkaimmasta, jätetään pois. Testit tarkistavat NaCl:n symmetrian 4mm suuntaan [001] molemmissa geometrioissa, kvartsin symmetrian 3m (eikä 6mm) suuntaan c, Braggin lain kullekin harmoniselle ja paikan . Suurennettuna kuviosta säädetään säteily (röntgen, λmin = 12,398/kV Å Duanen–Huntin mukaan; tai neutronit, koherenteilla sirontapituuksilla ja ilman polarisaatiotekijää), λmax ja D; täplän osoittaminen näyttää hkl:n, harmoniset λ-arvoineen, 2θ:n, d:n ja intensiteetin, ja täplätaulukko viedään CSV-muodossa. Filmin koordinaatisto on näkymän koordinaatisto: suuntaan [u v w] katsottaessa ylös on c (tai b, kun katsotaan suuntaan c) ja oikealle on ylös × (−n̂). Tutor esittää tästä mallista kolme kysymystä: kuvion symmetria akselin suunnassa (Laue-luokan aliryhmä, joka pitää säteen paikallaan), täplän poikkeama 2θ ja kohdassa (x, y) olevan täplän indeksit.

Laskettu jauhediffraktogrammi
Teoria ja malli
Ideaaliselle jauheelle (satunnaiset orientaatiot, kristalliitit ilman ekstinktiota tai differentiaalista absorptiota) viivan integroitu intensiteetti on samaa :tä vastaavien heijastusten :ien summa. Se kerrotaan polarisoimattoman säteen Lorentzin ja polarisaation tekijällä. Laue ei käytä monokromaattoritekijää eikä mallinna suosittua orientaatiota, absorptiota eikä ekstinktiota. Viiva kokoaa samaa :tä vastaavat heijastukset, jotka ovat symmetrian puolesta ekvivalentteja tai sattumalta yhteneviä; sen monikerta on läsnä olevien heijastusten määrä. Kα₂-dubletti lisätään intensiteettisuhteella 0,5.
Kaavat
Lauessa
Näkymän alla oleva diffraktogrammi lasketaan uudelleen jokaisen muutoksen jälkeen. Suurennettu katselin säätää säteilyn (Cu-, Co-, Mo-, Cr- ja Ag-anodien Kα₁, vapaa aallonpituus tai neutronit), aallonpituuden, Kα₂:n, yhteisen :n, leveyden ja 2θmax:n. Viivataulukko kertoo jokaisesta nollaheijastuksesta, onko symmetria sammuttanut sen (keskitys, ruuviakseli, liukupeilaus) vai ovatko atomien paikat kumonneet sen sattumalta (timantin 222). Identtiset pisteet asettaa ilman vaimenemista: jäljelle jää vain hilan ja paikkojen geometrinen tekijä.

Profiilisovitus mittaukseen
Malli
Laue sovittaa Rietveld-tarkennuksen profiiliosan. Integroidut intensiteetit tulevat dokumentin rakenteesta: atomien paikkoja ja -arvoja ei tarkenneta. Vapaat parametrit ovat skaala, nollakohta, näytteen siirtymä (Bragg–Brentano-geometria), tausta, leveydet, sekoitussuhde, epäsymmetria ja koppi. Minimointi tehdään Levenberg–Marquardt-menetelmällä kahdessa vaiheessa painoin (, jos keskihajontaa ei anneta).
Kaavat
missä , , on nollakohta ja näytteen siirtymä.
Bérarin ja Baldinozzin (1993) epäsymmetria, missä , , :
Tšebyšovin tausta mitatulla alueella, :
Yhteensopivuusluvut:
Lauessa
Luettavat muodot: .xy, .xye, .dat ja CSV (2θ, I, σ), jauhe-CIF (_pd_meas_*) ja GSAS (STD, ESD). Valitaan vapautettavat parametrit ja rajataan 2θ-alue, minkä jälkeen Tarkenna käynnistää sovituksen taustalla. Tulos antaa :n, :n, :n ja kopin; Käytä koppia kirjoittaa sen dokumenttiin. Validointi: todellinen NIST SRM 660 -mittaus (LaB₆, Cu Kα₁ + Kα₂, GSAS-II:n opetusaineistot), sovitettuna välillä 40–125°; sertifioitu koppi löytyy 3 × 10−4 Å:n tarkkuudella.
Piikkien haku ja indeksointi
Teoria
Indeksointi etsii positiivisen neliömuodon , joka tuottaa havaitut arvot kokonaislukuindekseillä. Yhden tai kahden parametrin järjestelmät käsitellään sallittujen muotojen avulla: kuutiolliselle kolmen neliön summat paitsi , tetragonaaliselle kahden neliön summat, heksagonaaliselle Löschin luvut . Laatua mitataan luvulla (de Wolff, 1968).
Kaavat
Lauessa
Piikit ovat tasoitetun intensiteetin maksimeja, vähintään 6 σ taustan yläpuolella. 20 ensimmäistä indeksoidaan kuutiollisessa, tetragonaalisessa, heksagonaalisessa ja ortorombisessa järjestelmässä (ei monokliinista eikä trikliinistä hakua). Toleranssi on 0,03° kullekin 2θ:lle, ja haun aikana sitä laajennetaan 0,15°:lla nollakohdan siirtymän sallimiseksi. Särmät rajataan 20 Å:iin ja tilavuus 2000 ų:iin. Vähemmän symmetristä järjestelmää tutkitaan vain, jos symmetrisemmät eivät anna yhtään koppia, jolla . Ratkaisut järjestetään :n mukaan, ja ensin tulevat ne, jotka indeksoivat kaikki viivat enintään yhtä lukuun ottamatta. Valitulle kopille ehdotetaan puuttuvien heijastusten kanssa yhteensopivia avaruusryhmäperheitä rajoittavimmista vähiten rajoittaviin.
Vyörakenteet ja absorptio
Brillouinin vyöhyke ja polut
Brillouinin vyöhyke on käänteishilan Wigner–Seitz-koppi, jota rajaavat lyhimpien käänteishilavektorien keskinormaalitasot. Laue noudattaa Setyawania ja Curtarolta (2010): kullekin hilatyypille ja sen hilaparametrien suhteista riippuville muunnelmille (BCT1 ja 2, ORCF1–3, RHL1 ja 2…) he määrittelevät korkean symmetrian pisteet, niiden nimet ja tavanomaisen polun. Suorilla on vakiintuneet nimensä (Δ, Λ, Σ, Z, Q, S…). Monokliinisessa ja trikliinisessä tapauksessa polku on yksinkertaistettu: Γ ja kolmen lyhimmän käänteishilavektorin keskipisteet.
Kolme mallia
- Tyhjä hila. : vyöhykkeeseen laskostetut tasoaallot.
- Empiirinen pseudopotentiaali Cohenin ja Bergstresserin (1966) mukaan, neljälletoista timantti- tai sinkkivälkerakenteiselle puolijohteelle. Symmetriset ja antisymmetriset muototekijät otetaan arvoilla . Tasoaaltokanta, , valitaan jokaiselle k:lle, ja diagonalisointi tehdään LAPACKilla. Si: epäsuora energia-aukko 0,82 eV (mitattu 1,12 eV), johtavuusvyön minimi 85 %:n kohdalla välillä Γ–X. GaAs: suora energia-aukko 1,43 eV (1,42 eV).
- Virtuaalikide (Nordheim, 1931) seoksille, joiden yhdisteet ovat taulukossa: muototekijät V_S ja V_A ovat yhdisteiden muototekijöiden keskiarvo, painotettuna kummankin paikan osuuksien tuloilla (In₁₋ₓGaₓAs: (1 − x) InAs + x GaAs; kvaternaarisella seoksella sen neljä binaarista yhdistettä), ja spin–rata-kytkennän μ samoin. Koppi seuraa Vegardin lakia huoneenlämmössä mitattujen hilaparametrien välillä (Madelung, 2004). Tarkistukset: siirtymä Δ-laaksosta L-laaksoon Si₁₋ₓGeₓ:ssä noin x = 0,93 (mitattu 0,85; Braunstein, Moore ja Herman, 1958); Γ:sta X:ään GaAs₁₋ₓPₓ:ssä noin x = 0,36 (mitattu 0,45); In₀.₅₃Ga₀.₄₇As, 0,91 eV, kun mitattu on 0,75 eV. Rajoitukset: epäjärjestys jätetään huomiotta, joten energia-aukon epälineaarisuus jää liian pieneksi (”erityiset kvasisatunnaiset” superkopit antavat sen; Zunger ym., 1990); vain yksi fononijoukko; AlAs puuttuu taulukosta, joten AlₓGa₁₋ₓAs:llä on vain Vegardin laki ja tiukan sidoksen malli.
- Tiukan sidoksen malli Harrisonin (1999) yleisillä parametreilla. Jokaisella atomilla on s- ja p-orbitaalinsa sekä siirtymämetalleilla d-orbitaalit, Mannin atomienergioilla. Hyppyintegraalit ovat s- ja p-orbitaalien välillä, d-orbitaaleille ja , ja ne jaetaan Slaterin ja Kosterin (1954) taulukon mukaan. Lähimmät naapurit lasketaan täysinä, sitten kuoret kaksinkertaiseen etäisyyteen asti vaimennettuina tekijällä , missä . Valenssielektronien määrä seuraa ryhmää. Täyttö 16³-pisteverkossa erottaa metallin, puolimetallin (vyöt alle 0,1 eV:n päässä toisistaan) ja eristeen. Ei limittymää, Madelung-siirtymää eikä spiniä: ionikiteiden ja oksidien energia-aukot tulevat liian leveiksi (NaCl: 9,0 eV, mitattu 8,5; SrTiO₃: 5,3 eV, mitattu 3,2).
Tilatiheys ja optiikka
Tilatiheys lasketaan 16³-pisteverkossa, joka on redusoitu pisteryhmän ja ajankääntösymmetrian avulla, ja se tasoitetaan Gaussin funktioilla. Dielektrisen funktion imaginaariosa saadaan valenssi- ja johtavuusvöiden välisistä liikemäärän matriisielementeistä; tiukan sidoksen mallissa ne ovat Peierlsin elementit . Se integroidaan tetraedrimenetelmällä (Blöchl, Jepsen ja Andersen, 1994), ja reunan lähellä verkkoa tihennetään paikallisesti. Verkkoa tihennetään 12³:sta 28³:een, kunnes tulos konvergoi: ε₁(0) 1 %:n tarkkuudella, ε₂ 3 %:n tarkkuudella maksimistaan, reuna 0,03 eV:n tarkkuudella. ε₁ saadaan Kramersin–Kronigin relaatioista, ja niistä edelleen n, κ, α ja R. Tauc-kuvaaja sovittaa suoran suureeseen suoralle energia-aukolle ja epäsuoralle, välillä reuna − 0,05 … reuna + 0,4 eV. Sakset nostavat johtavuusvöitä määrällä Δ, ja matriisielementit korjataan Levinen ja Allanin (1989) ehdottamalla tavalla. Pii: ε₁(0) = 11,2 (mitattu 11,7).
Kaavat
Gaussin yksiköissä, spinistä tekijä 2:
Sakset (Levine ja Allan):
Spin–rata-kytkentä
Elektronin spin kytkeytyy sen ratamomenttiin: pisteessä Γ valenssivyön p-luonteinen huippu jakautuu tiloiksi Γ₈ (j = 3/2, neljä tilaa) ja Γ₇ (j = 1/2, kaksi tilaa), joka on Δ₀:n verran alempana, Si:n 0,044 eV:sta CdTe:n 0,95 eV:iin; pisteessä L jakautuminen Δ₁ on noin kaksi kolmasosaa Δ₀:sta. Kannaksi tulee spinorien kanta: kussakin vyössä on enää yksi elektroni, ja vöitä on kaksi kertaa enemmän. Pseudopotentiaalissa Weiszin termillä, Chelikowskyn ja Cohenin (1976) muodossa, on voimakkuus μ, joka sovitetaan mitattuun Δ₀:aan; se ennustaa Δ₁:n ilman muuta säätöä (GaAs 0,21 eV, mitattu 0,22; InSb 0,50, mitattu 0,50). Tiukan sidoksen mallissa jokainen atomi saa termin λ L·S p-orbitaaleilleen, ja λ on verrannollinen vapaan atomin vakioon ζ_np, joka saadaan sen mitatusta hienorakenteesta (NIST-tietokanta); yksi ainoa kerroin, 1,54, kolmeentoista puolijohteeseen sovitettuna, antaa Δ₀:n 15 %:n tarkkuudella.
Kaavat
Fermi-pinta
Tiukan sidoksen mallilla lasketulle metallille (Fermi-taso määrätään laskemalla elektronit 16³-pisteverkossa) tai vapaille elektroneille (, missä n on s- ja p-valenssielektronien määrä tilavuusyksikköä kohden: 1 Cu:lle, Ag:lle, Au:lle ja alkalimetalleille, 2 Mg:lle, Zn:lle ja raudalle, 3 Al:lle…) vyöt lasketaan vyöhykkeen kattavassa kuutiollisessa 31³-pisteverkossa. Jokainen pieni kuutio jaetaan kuuteen tetraedriin, joissa E interpoloidaan lineaarisesti: pinta E = E_F on niissä kolmio tai nelikulmio (marching tetrahedra, ei moniselitteisiä tapauksia). Jokainen leikkauspiste tarkennetaan itse vyöllä kahdella regula falsi -askeleella; kolmiot leikataan vyöhykkeen tahkoihin (Sutherland–Hodgman) ja suunnataan E:n gradientin mukaan kohti tyhjiä tiloja. Kunkin vyön miehitetty osa lasketaan käänteishilan primitiivisen kopin 20³-pisteverkossa; kopin tilavuus on täsmälleen vyöhykkeen tilavuus. Tarkistukset: kuparin vapaan pallon säde on k_F = 1,36 Å⁻¹ ja pinta-ala 4πk_F²; sen miehitetyissä vöissä on yksi elektroni, alumiinin vöissä kolme ja tiukan sidoksen mallilla lasketun kuparin vöissä yksitoista, 1 %:n tarkkuudella; tiukan sidoksen mallissa kuparin pinta koskettaa kahdeksaa {111}-tahkoa pisteissä L.
Lauessa
Vyörakenne (välilehdellä Ominaisuudet) asettaa pienen kaavion näkymän viereen. Suurennettu katselin näyttää vyöhykkeen kolmiulotteisena, vyöt sekä energia-aukon ja sen tyypin, tilatiheyden sekä puolijohteelle tai eristeelle Absorptio-välilehden (ε₁ ja ε₂, n ja κ, α, R, Tauc). Menetelmän voi valita: pseudopotentiaali, kun kide on taulukossa, tiukan sidoksen malli mille tahansa kiteelle, jossa on atomeja, tyhjä hila aina. Kytkin Spin–rata-kytkentä lisää spinin kahteen ensimmäiseen. Mitattu energia-aukko asettaa sakset Madelungin (2004) arvoon. Vyöt, tilatiheys ja spektri viedään CSV-muodossa, kuvaajat PNG- tai PDF-muodossa. Samat laskut voi tehdä komentoriviltä (laue bands, laue optics), ja niiden tulosteet toimivat Windows-version vertailukohtana.
Sakset siirtävät spektriä jäykästi, ε₂(E) → ε₂(E − Δ), kuten Levinen ja Allanin korjaus edellyttää: siirtymät lajitellaan kerran ilman saksia, ja jokainen liukusäätimen asento vain siirtää niitä ja laskee Kramersin–Kronigin integraalin uudelleen. Tiukan sidoksen mallissa kaikki tyhjät vyöt (enintään 16) tulevat spektriin, joka lasketaan vähintään reunaan + 6 eV (muuten 10 eV); reunan ympäristön tihennystä vähennetään, kun sen minimit kattavat yli 5 % vyöhykkeestä (litteät vyöt, kuten kalsiitin), ja se jätetään pois yli neljänneksen kohdalla. Laskenta näyttää hilan, jossa se on, ja sen voi pysäyttää.
Spektri on tensori: jokainen siirtymä tallentaa Re(q_a q_b*):n kuutena komponenttina, jotka sitten keskiarvoistetaan pisteryhmän kiertojen yli (J̄ = Σ_R R J Rᵀ / |G|, tarkka tetraedreilläkin); pääakselit ovat suureen ε₁(0) − 1 ∝ Σ J/E³ akselit, ja Polarisaatio projisoi yhdelle niistä ennen saksia ja Kramersin–Kronigin relaatioita, ilman uutta laskentaa. Taitekertoimia aallonpituudella 589 nm mallista Pistedipolit (Tessmanin, Kahnin ja Shockleyn polarisoituvuudet, paikallinen kenttä Ewaldin summilla) ja mallista Vyöt, energia-aukon korjauksella verrattiin mittauksiin kolmellatoista kiteellä: pistedipolit alle 4 %:n päässä ionisilla eristeillä, joiden energia-aukko on vähintään 5 eV, vyöt 2–7 % liian matalia puolijohteilla ja noin 20 % rutiililla ja SrTiO₃:lla (minimikanta, ei paikallista kenttää). Tästä johdettu sääntö merkitsee mallin Suositeltu: pistedipolit, kun kaikki ionit ovat taulukossa ja aukko on vähintään 5 eV, muuten vyöt; se valitsee lähemmän kaikilla kolmellatoista. Vyöt antavat nₑ − nₒ:n etumerkin oikein viidellä yksiakselisella kiteellä, pistedipolit kahdella. Atomin sisäisiä dipolitermejä (Pedersen et al. 2001) kokeiltiin: Harrisonin yleisillä parametreilla ne vievät jokaisen kiteen kauemmas mittauksesta, ja ne pysyvät pois päältä. Komentoriviltä: laue indices.
Dispersio: jokainen mitattu käyrä on julkaistu kaava (Sellmeier ja sen sukulaismuodot refractiveindex.info-tietokannasta, kertoimet muuttamattomina), joka antaa taulukon taitekertoimen takaisin 0,002:n tarkkuudella aallonpituudella 589,3 nm. V_d = (n_d − 1)/(n_F − n_C) viivoilla 587,6, 486,1 ja 656,3 nm. Pistedipolit antavat vain yhden taitekertoimen, joten niiden dispersio on Wemplen ja DiDomenicon yksi oskillaattori, n² − 1 = E_d E₀/(E₀² − E²), joka kulkee tämän arvon kautta vöiden käyrään sovitetulla E₀:lla; näytetty Sellmeier on sama asia uudelleen kirjoitettuna (B = E_d/E₀, C = (hc/E₀)²). Kolmellatoista kiteellä V_d on 20 %:n sisällä 11 säteellä 14:stä; CsCl, kalsiitin tavallinen säde ja ZnS ovat 30–41 % pielessä. Mittaukseen ja vöihin sovitettu oskillaattori kertoo, mitä vöiltä puuttuu: E₀ 8 %:n tarkkuudella 11 säteellä 16:sta, mutta voimakkuus E_d on ionikiteissä ja titaanioksideissa 37–61 % liian heikko — juuri se jättää rutiilin ja SrTiO₃:n 20 % mittauksen alle. Wemplen empiirinen sääntö E_d = β N_c Z_a N_e, kokeiltuna kolmantena mallina, korjaa rutiilin tavallisen säteen mutta ylittää SrTiO₃:n 18 %:lla ja kääntää kahtaistaittavuuden merkin kolmessa yksiakselisessa kiteessä: sitä ei tarjota. Komentoriviltä: laue dispersion.


Katselimen kokoa voi muuttaa, ja jokaisen sen kuvaajan voi suurentaa: kehyksen vetäminen ⌥:n kanssa suurentaa rajatun alueen (litteä kehys suurentaa vain yhtä akselia), vetäminen ilman ⌥:ää tai vierittäminen kahdella sormella siirtää suurennettua kuvaajaa, hiiren rulla zoomaa osoittimen kohdalta ja nipistys keskipisteen ympäriltä, ⌥ vierityksen kanssa tai kulman painikkeet + ja − zoomaavat vain korkeussuunnassa, ja kaksoisnapsautus tai kulman painike palauttaa koko kuvaajan; iPadilla sormi siirtää ja nipistys zoomaa. Tilatiheys seuraa vöiden energia-akselia.
Fononit: jousimalli
Malli
Laue laskee värähtelyt Bornin ja von Kármánin harmonisessa approksimaatiossa. Energia on summa termejä , jotka ovat translaatioinvariantteja: akustinen summasääntö toteutuu siis rakenteen puolesta. Muoto on Keatingin (1966): venytysjousi α jokaisessa sidoksessa ja taivutusjousi β jokaisessa saman atomin kahden sidoksen välisessä kulmassa.
- Keating, Martinin parametrit (1970), sovitettu elastisiin vakioihin, aineille Si, Ge, GaP, GaAs, GaSb, AlAs, AlSb, InP, InAs ja InSb (neljä naapuria). Si: 16,5 THz pisteessä Γ (mitattu 15,5); pisteessä X LA = LO 12,9 (12,3) ja TO 14,5 (13,9). TA-haarat tulevat liian korkeiksi pisteissä X ja L (7,7 THz, mitattu 4,5), mikä on mallin tunnettu puute.
- Yleiset jouset kaikille muille kiteille, ensimmäiseen naapurikuoreen (enintään 1,2 kertaa kahden metalliatomin lyhin etäisyys): sidoksen luonteen mukaan. Kovalenttinen: = 48,5 N/m, = 2,35 Å, = 4, β = 0,28 α. Metallinen: kalibroitu kuparin maksimiin pisteessä X (7,25 THz), ilman taivutusta; ionikiteen kahden kationin välillä ei ole sidosta.
- Jäykät ionit (Kellermann, 1940), kun sidos on ioninen (elektronegatiivisuuksien ero vähintään 1,7): muodolliset varaukset (anioni tavallisella hapetusluvullaan, kationit suurimmalla, neutraaliksi tasattuina), Coulombin voimat Ewaldin menetelmällä summattuina sekä Born–Mayer-repulsio lähimpien naapurien välillä, radiaalinen ja tangentiaalinen; λ määräytyy kiteen tasapainosta tasaisessa laajenemisessa, ja ρ = 0,3036 Å on kalibroitu NaCl:n TO-moodiin pisteessä Γ (4,92 THz). Termi varjostetaan ε∞:llä (mitattu tavallisille kiteille, muuten 2,5); pisteessä Γ sen raja-arvo seuraa suuntaa, josta polku saapuu. NaCl: LO 7,4 THz (mitattu 7,9); CaF₂: TO 7,6 (7,7), LO 12,9 (14,0); CsCl: TO 2,9 (3,0). Kuutiollinen SrTiO₃ on epästabiili pisteessä R: kyse on oktaedrien kiertymisestä, joka tekee siitä tetragonaalisen alle 105 K:ssä. Muodolliset varaukset yliarvioivat oksidien korkeimmat moodit.
- Martinin polaariset puolijohteet (GaAs, InP…): vain dipolitermi, Bornin efektiivisellä varauksella ja ε∞:llä (GaAs: 2,07 ja 10,9; LO − TO = 0,56 THz, mitattu 0,53).
- Kerrokset (atomi, jonka kaikki sidokset ovat samassa tasossa): termi tason ulkopuolista taipumista vastaan, C = 0,586 α, sekä 0,911 N/m:n jouset viereisten kerrosten lähimpiin atomeihin, kalibroitu grafiittiin (tason ulkopuolinen B2g, 26,1 THz; leikkausmoodi E2g, 1,26 THz).
Kaavat
Keating Martinin konventiolla (, ) sekä dynaaminen matriisi:
Lauessa
Katselimen Fononit-välilehti piirtää 3N haaraa Setyawanin ja Curtarolon polkua pitkin sekä värähtelyjen tilatiheyden (symmetrialla redusoitu 16³-pisteverkko, kolme moodia atomia kohti), yksikkönä THz, cm⁻¹ tai meV. Yleisille jousille ja jäykille ioneille liukusäädin kertoo kaikki lyhyen kantaman jäykkyydet samalla luvulla. Epästabiili moodi piirretään nollan alapuolelle. laue phonons antaa myös varaukset, ε∞:n, λ:n ja LO-raja-arvon pisteessä Γ suunnassa [100]. Haarat ja tilatiheys viedään CSV-muodossa; laue phonons antaa taajuudet vyöhykkeen pisteissä.
Valo: infrapuna, Raman ja taitekertoimet
Aktiivisuudet pisteessä Γ
Moodit pisteessä Γ ovat dynaamisen matriisin ominaisvektorit, kun q = 0 (ilman epäanalyyttistä termiä: TO-taajuudet). Degeneroituneet moodit, tarkkuudella 10⁻⁶, muodostavat aliavaruuksia W. Niiden aktiivisuus saadaan karaktereista ilman ryhmätaulukkoa: avaruusryhmän operaatiot vaikuttavat siirtymiin esityksen Γ(g) kautta (karteesinen kierto ja alkeiskopin atomien permutaatio), ja lasketaan vektoriesityksen (dipoli: infrapuna) ja sen symmetrisen neliön (polarisoituvuus: Raman) kertaluku. Validointi: Si F2g vain Raman, NaCl F1u vain infrapuna, CaF₂ yksi moodi kumpaakin, GaAs F2 molemmat, korundi 7 Raman-moodia ja 6 infrapunamoodia (Porto ja Krishnan, 1967), keskinäinen poissulkeminen kaikissa sentrosymmetrisissä kiteissä.
Infrapuna
Moodin oskillaattorivoimakkuus saadaan sen efektiivisestä varauksesta Bornin varauksilla: muodollisilla jäykille ioneille, taulukoiduilla Martinin puolijohteille. Heijastuskyky lasketaan kohtisuorassa tulossa vaimennuksella γ = 0,02 ω_TO. NaCl: ε(0) = 5,3 (mitattu 5,9), reststrahlen-kaista 164–246 cm⁻¹ (164–264). Korundi: ε(0) = 9,8 kohtisuoraan c:tä vastaan ja 11,3 sen suuntaisesti (mitattu 9,4 ja 11,6).
Kaavat
Taitekertoimet näkyvällä alueella: pistedipolit
Jokaisella ionilla on elektroninen polarisoituvuus α (Tessman, Kahn ja Shockley, 1953; Pauling, 1927; O²⁻:n arvo 1,30 ų on kalibroitu kalsiitin tavalliseen taitekertoimeen). Ioniin vaikuttava kenttä on makroskooppinen kenttä plus kaikkien muiden dipolien kenttä, Ewaldin menetelmällä summattuna ilman termiä q = 0 (joka sisältää Lorentzin kentän); ratkaistaan , sitten . NaCl: 1,542 (1,544); CaF₂: 1,404 (1,434); kalsiitti: nₒ 1,658, nₑ 1,54 (1,486), negatiivinen kahtaistaitto toistuu kahteen kolmasosaan asti; korundi 1,72 (1,76); kvartsi 1,51 (1,55). Malli ei toimi titanaateille (1,7 eikä 2,4–2,9): niiden sidokset ovat liian kovalenttisia pistedipoleille. Optinen luokka määräytyy kidejärjestelmästä.
Värikeskukset
Värikeskus ei muuta symmetriaa, jolla Laue laskee: se lisää vain energian suhteen gaussisia absorptiokaistoja. Oktaedrisella paikalla oleva Cr³⁺ (d³) noudattaa Tanaben ja Suganon diagrammia, Dq ja B mitattuina rubiinille (1810 ja 650 cm⁻¹) ja smaragdille (1610 ja 780 cm⁻¹), muualla Dq ∝ R⁻⁵ rubiinista lähtien; leveydet 0,33 eV (⁴T₂) ja 0,60 eV (⁴T₁). Rubiini: 2,24 ja 3,07 eV (mitattu 2,23 ja 3,05). F-keskus: Mollwon ja Iveyn laki, d etäisyys lähimpään kationiin; NaCl 2,61 eV (2,65), KCl 2,15 (2,3), leveys 0,18 E. Taulukoidut kaistat (Burns, 1993; Nassau, 2001): safiirin Fe²⁺–Ti⁴⁺, akvamariinin Fe²⁺, timantin NV⁻, Fe³⁺. Kvartsin muunnokset (Rossman, 1994): ametisti, [FeO₄]⁰-keskus 545 ja 357 nm:ssä; savukvartsi, [AlO₄]⁰-keskus noin 450 ja 620 nm:ssä, ja absorptio kasvaa ultraviolettia kohti; sitriini, varauksensiirto O → Fe³⁺ noin 375 nm:ssä, jonka häntä vie sinisen; ruusukvartsi, leveä kaista noin 500 nm:ssä. Jokaisen kaistan aallonpituus näkyy valikossa, tasojen vieressä vöiden katselimessa ja merkkinä absorptiokäyrällä. Väri: läpäisy , CIE 1931 -värinsovitusfunktiot Wymanin, Sloanin ja Shirleyn (2013) analyyttisenä approksimaationa, musta kappale 6504 K:ssä D65:tä varten, sRGB tasapainotettuna valkoiseen.
Kaavat
Muut siirtymämetalli-ionit noudattavat samoja suljetun muodon diagrammeja, ja Dq ja B sovitetaan mitattuihin kaistoihin: hydratoituneen ionin [M(H₂O)₆]ⁿ⁺ kaistoihin (Lever, 1984), jos parempaa ei ole, korundin kaistoihin, kun ne on mitattu (McClure, 1962). d¹:llä ja d⁶:lla (Ti³⁺, Fe²⁺) sekä d⁹:llä (Cu²⁺) on vain yksi spinsallittu kaista, kohdassa 10 Dq, ja Jahn–Teller-ilmiö jakaa sen kahtia: Ti³⁺ korundissa, 18 450 ja 20 300 cm⁻¹ (542 ja 493 nm). d²:n (V³⁺) perustila on ³T₁(F), joka on sekoittunut tilaan ³T₁(P): korundissa (Dq 1870, B 620 cm⁻¹) 17 400 ja 25 400 cm⁻¹, kun mitatut ovat 17 400 ja 25 200. Neljän naapurin paikalla kenttä on 4/9 oktaedrin kentästä, ja n elektronin ioni noudattaa oktaedrin diagrammia arvolla 10 − n: tetraedrissa Co²⁺ (d⁷) käyttäytyy kuten d³, ja sen ν₃ noin 17 200 cm⁻¹:ssä (582 nm) antaa kobolttisinisen. Oktaedriin palautettuna (Dq × 9/4) sama parametrijoukko ennustaa ionin [Co(H₂O)₆]²⁺ kaistat: 8000 ja 19 000 cm⁻¹, kun mitatut ovat 8100 ja 19 400. d⁵-ioneilla (Mn²⁺, Fe³⁺) ei ole spinsallittua kaistaa; niitä ei ole ionien joukossa.
Dikroismi. Yksiakselisessa kiteessä absorptio riippuu polarisaatiosta. Rubiinille Laue käyttää Cronemeyerin (1966) mittaamia kaistoja: E ⊥ c 558 ja 412 nm:ssä, E ∥ c 543 ja 398 nm:ssä, sekä niiden absorption vaikutusaloja (22,8 ja 22,5 × 10⁻²⁰ cm² vastaan 7,2 ja 38,1). Sinisessä safiirissa Fe²⁺–Ti⁴⁺-kaista siirtyy 580 nm:stä (E ⊥ c) 700 nm:iin (E ∥ c), ja sen leveys on noin 250 nm (Dubinsky et al., 2020); lähde ei anna sen vaikutusalaa suunnalle E ∥ c, joten se oletetaan samaksi. Säädetty optinen tiheys on edelleen polarisoimattoman valon tiheys, kahden keskiarvo: rubiini on purppuranpunainen suunnalle E ⊥ c ja oranssinpunainen suunnalle E ∥ c, safiiri violetinsininen ja sinivihreä, kuten dikroskoopissa.
Pitoisuus. Kun absorption vaikutusala σ on mitattu E ⊥ c -huipussa (korundi: Cr³⁺ 1,62 × 10⁻¹⁹ cm² 560 nm:ssä, V³⁺ 1,0 × 10⁻¹⁹ cm² 580 nm:ssä, Fe²⁺–Ti⁴⁺ 1,94 × 10⁻¹⁸ cm² 580 nm:ssä; Dubinsky et al., 2020), optinen tiheys vertailupaksuudella d = 5 mm antaa keskusten lukumäärätiheyden n, joka suhteutetaan kiteen atomien määrään cm³:ä kohti. Rubiini, jonka optinen tiheys on 2, sisältää siis noin 800 ppma kromia. Fe²⁺–Ti⁴⁺:lle σ on parien vaikutusala rautaatomia kohti, noin 4700 ppma:n rautapitoisuudella: se pienenee raudan vähentyessä, ja pitoisuus on vain suuruusluokka.
Kaavat
Lauessa
Katselimen Infrapuna ja Raman -välilehti näyttää moodien taulukon, heijastuskyvyn (E ⊥ c ja E ‖ c yksiakseliselle kiteelle), optisen luokan, taitekertoimet, ε∞:n ja ε(0):n. Komentoriviltä: laue infrared. Rajoitukset: kalsiitti jää epästabiiliksi vyöhykkeen reunalla, eikä berylli pysy koossa näillä jäykillä ioneilla; niiden moodien aktiivisuus pisteessä Γ on silti oikein.
Dokumentin värikeskukset näkyvät myös vöiden katselimessa. Niiden tasot, jotka ovat vaakasuoria, koska keskus on paikallistunut, piirretään energia-aukkoon, yksi nuoli kutakin siirtymää kohden, ja niiden piikit lisätään tilatiheyteen suurennettuina: keskuksen todellinen paino on sen pitoisuus, muutama miljoonasosa. Tasojen väli on siirtymien energia; niiden paikka energia-aukossa on sopimus eikä laskun tulos. F-keskuksen 2p-taso on 0,15 eV johtavuusvöiden alapuolella (Mottin ja Gurneyn KCl:lle antama terminen syvyys), 1s on sen alapuolella; Cr³⁺:lle ja taulukoiduille kaistoille perustaso on siinä, mihin liukusäädin sen asettaa, oletuksena energia-aukon keskellä. Cr³⁺:n tilat (⁴A₂, ⁴T₂, ⁴T₁) ovat monielektronitermejä, jotka piirretään tasoina. Cr³⁺:lle piirretään myös ²E-taso R₁-viivan mitattuun energiaan (rubiinissa 694,3 nm, smaragdissa 683,0 nm, muualla rubiinin arvo): pumppaus tiloihin ⁴T₂ ja ⁴T₁ purkautuu ilman valoa tilaan ²E (aaltoileva nuoli), noin 3 ms:n metastabiiliin tilaan, johon ionit kerääntyvät ja josta R-viiva lähtee tilaan ⁴A₂ (punainen nuoli); se on Maimanin rubiinilaserin (1960) viiva. Siirtymä ⁴A₂ → ²E muuttaa spiniä: se on tuhat kertaa heikompi kuin ⁴T-kaistat eikä vaikuta absorptioon. Absorptio-välilehdellä niiden kaistat lisätään reunan alle: , missä d = 5 mm, hiotun kiven paksuus, sitten , ja ε₂:een lisätään 2nκ; ε₁:tä ei korjata, koska keskusten osuus ε₂:sta on suuruusluokkaa 10⁻⁵. α:n asteikko ulottuu silloin 0,1 cm⁻¹:iin asti.
Rubiinin R-viivojen Zeemanin ilmiö, kenttä B c:n suuntainen. Perustila ⁴A₂ (S = 3/2) jakautuu tasoiksi , g∥ = 1,9817 ja 2D = −11,493 GHz, alimpana dubletti ±3/2 (Sewani et al., 2020); tasot Ē (R₁-viiva) ja 2Ā (R₂, 29 cm⁻¹ ylempänä) jakautuvat kumpikin kahtia, ±½ g μ_B B, missä |g∥(Ē)| = 2,44 ja g∥(2Ā) = 1,46 (Gen et al., 2020). Sallitut komponentit ja niiden suhteelliset intensiteetit noudattavat Suganoa ja Tanabea (1958) Gen et al. -artikkelin taulukon mukaisesti; σ-viivat ovat noin seitsemän kertaa voimakkaampia kuin π-viivat, mikä on heidän kokeellinen arvionsa. Zeeman-siirtymät ilmoitetaan cm⁻¹:inä kunkin viivan paikasta, μ_B = 0,4669 cm⁻¹/T; nollakentässä kukin viiva on jo kahdentunut, komponentit 0,38 cm⁻¹:n (2D) päässä toisistaan.
Lämpötila: hilan termodynamiikka
Harmoninen approksimaatio: Fononit-osion moodit (samat jouset, jäykkyys 1) q-pisteiden verkossa, joka kattaa koko Brillouinin vyöhykkeen ja on keskitetty Γ:aan kiteen symmetrian säilyttämiseksi (12³ q-pistettä enintään 4 primitiiviseen atomiin asti, 8³ enintään 16:een asti, 6³ sitä suuremmille), Γ itse pois lukien: siellä akustisilla moodeilla ei ole taajuutta, ja ionikiteen optiset moodit riippuvat siitä, mistä suunnasta pisteeseen tullaan. Jokainen moodi on kvanttioskillaattori. Atomia kohden: , , , x = hν/k_BT, summat painotettuina 1/N_q:lla ja jaettuina atomien lukumäärällä. Epästabiilit moodit (imaginaarinen taajuus) jätetään pois ja lasketaan.
Debyen lämpötila: lämpötilassa T sen Debyen mallin lämpötila, joka antaa saman C_v:n, , ratkaistuna puolitushaulla; korkeassa lämpötilassa (toinen momentti). Siirtymät: , massoilla painotetun dynaamisen matriisin ominaisvektoreilla. Tarkkuuden vuoksi matalilla taajuuksilla coth y = 1/y + (coth y − 1/y): ensimmäinen termi, joka käyttäytyy kuten T/ω², summataan tarkasti, toinen, säännöllinen, taajuusväleittäin (600). B = 8π²U_iso, keskiarvo alkuaineen atomien yli; alkuaine, joka puuttuu fononeista (seospaikan toinen alkuaine), saa muiden keskiarvon. Lindemannin suhde: liikkuvimman atomin jaettuna lyhimmällä atomien välisellä etäisyydellä.
Tarkistukset: C_D → 3k_B ja T³-laki, ; S = −∂F/∂T ja U = F + TS; B ∝ T θ:n yläpuolella; isotrooppinen tensori kuutiollisessa kiteessä; ei epästabiileja moodeja NaCl:ssä. Kupari: θ_D = 321 K 30 K:ssä ja 318 K korkeassa lämpötilassa (mitattu 343 K), B(300 K) = 0,48 Ų (0,55, Flinn et al., 1960); NaCl: θ_D = 274 K (321); CaF₂: B = 0,44 ja 0,76 Ų Ca:lle ja F:lle (0,47 ja 0,68); pii: 620 K 30 K:ssä (645), Keatingin transversaaliset moodit liian jäykkiä; timantti: 1910–1970 K (2230). Verkko taitetaan väliin (−½, ½]: ionikiteen Coulombin summa on jaksollinen vain katkaisuunsa asti, ja kaukana Γ:sta kirjoitettu q tulisi ulos epästabiilina.
Lämpöliike (3D-näkymä): , kaikki haarat 64:ssä 8³-verkosta arvotussa q-vektorissa (suurelle näkymälle vähemmän: enintään 300 000 atomia × moodia kuvaa kohden, jolloin kukin q painaa vastaavasti enemmän), satunnaiset vaiheet φ_k, : ajan yli keskiarvoistettuna ⟨u_α u_β⟩ on sama kuin termodynamiikassa (tarkistettu 1 %:n tarkkuudella Cu:lle ja NaCl:lle koko verkolla). Hidastettu aika: kiteen suurin taajuus 1,2 Hz:iin. Jokainen näkymän atomi palautetaan primitiivikopin atomiin ja translaatioon R.
Elastiset vakiot: pitkillä aallonpituuksilla (q = 0,002 × 2π/a) kolme akustista moodia suunnassa n antavat ρv²:n ja massakeskipisteen siirtymän suunnan, mistä saadaan Christoffelin matriisi Γ_ik(n) = C_ijkl n_j n_l; 21 vakiota C_IJ (Voigtin merkintä, karteesiset akselit) sovitetaan pienimmän neliösumman menetelmällä spiraalin 40 suuntaan. Ne ovat relaksoituneet vakiot: kopin atomit seuraavat aaltoa. Puristuskerroin: Voigtin ja Reussin rajojen Hill-keskiarvo. Laajeneminen: kvasiharmoninen Grüneisenin relaatio, , ja koppi , missä U on värähtelyenergia atomia kohden; sama laajeneminen kaikkien akselien suuntaan. γ annetaan (oletus 2). Tarkistukset: pii C₁₁ = 165,6, C₁₂ = 63,9, C₄₄ = 79,2 GPa (mitattu 165,7, 63,9 ja 79,6, joihin Martin sovitti jousensa); NaCl B = 25,8 GPa (25); kupari, keskusjouset: Cauchyn relaatio C₁₂ = C₄₄, B = 101 GPa (137).
Magnetismi: Weissin keskikenttä
Heisenbergin hamiltoniaani, jossa kukin pari lasketaan kerran ja J > 0 on ferromagneettinen, sekä Zeemanin ilmiö; kytkennät meV:nä magneettisten naapurien kuorittain (etäisyydet erotetaan 1 mÅ:n tarkkuudella, enintään kymmenen kuorta). Järjestys on kollineaarinen: paikka ylös tai alas kerrottuna tekijällä cos 2π k·r kohdassa r olevalle atomille, k käänteishilan vektorien puolikkaina (0, ½, 1 kullakin akselilla). ½ kahdentaa magneettisen kopin akselin suunnassa; 1 kääntää keskitetyn kopin keskitysatomit tai MnF₂:n keskimmäisen atomin. Järjestys, jossa jokin atomi osuu kohtaan cos 2π k·r = 0, ei ole kollineaarinen, eikä sitä hyväksytä. Oletusspin: korkean spinin 3d-ioni, kationien varaus anionien varauksen määräämä, ratamomentti sammunut; metallit Fe, Co, Ni: S = μ/2, missä μ on mitattu 0 K:ssä (2,22, 1,72 ja 0,606 μ_B).
Keskikenttä: kukin ⟨S_i⟩ ratkaistaan itsekonsistentisti (Brillouinin funktio, vaimennettu iteraatio) magneettisen kopin atomeille, ja J_ij summataan jaksollisten kuvien yli. Valitun järjestyksen järjestymislämpötila saadaan linearisoidusta ongelmasta, jossa on yksi amplitudi paikkaa kohden järjestyksen etumerkein (symmetrisoitu matriisi, suurin ominaisarvo, jonka amplitudit ovat samanmerkkisiä). Kopin kaikkien järjestysten suurin ominaisarvo kertoo, ilmenisikö jokin toinen järjestys ensin. χ∥ ja χ⊥ saadaan pienellä kentällä momenttien suuntaan ja niitä vastaan kohtisuoraan; jauheelle (χ∥ + 2χ⊥)/3, yksikkönä cm³ magneettisten atomien moolia kohden. Järjestyneelle ferromagneetille χ⊥ ei ole määritelty ilman anisotropiaa: kenttä vain kääntää magnetoitumaa. C(T) on vaihtoenergian derivaatta. Validointi: T_C = S(S+1) z J / 3k_B ja θ = T_C (tilakeskinen kuutiollinen ferromagneetti), T_N = −θ ja χ⊥ vakio T_N:n alapuolella (CsCl-antiferromagneetti), C:n hyppy yhtä suuri kuin 5S(S+1)/(S² + (S+1)²) k_B, ja MnO:n T_N riippuu vain J₂:sta.
Kaavat
Esimerkit, julkaistut kytkennät tähän konventioon muunnettuina: MnO, J₁ = −0,77 ja J₂ = −0,89 meV (Kohgi et al., 1972, neutronit), T_N keskikentässä 181 K, mitattu 117 K; NiO, J₁ = +1,37 ja J₂ = −19,0 meV (Hutchings ja Samuelsen, 1972), 882 K, mitattu 523 K; MnF₂, J₁ = +0,068, J₂ = −0,302 ja J₃ = +0,004 meV (Morano et al., 2024), 87 K, mitattu 67 K. MnO:n ja MnF₂:n arvot ovat kokoelmasta Alaei et al. (2025) S²:lla jaettuina. α-rauta: kymmenen kuorta, jotka Pajda et al. (2001) laskivat, J = 2 J_P / S(S+1), toistavat heidän keskikentän T_C:nsä, 1415 K, mitattu 1044 K. Pajdan kymmenes kuori (8 naapuria) jakaa etäisyytensä 24 muun kanssa, jotka Laue yhdistää samaan kuoreen: sen J painotetaan siksi kertoimella 8/32.
Monte-Carlo: klassiset spinit, joiden pituus on √(S(S+1)), jotta niiden keskikentällä olisi sama T_C kuin kvanttimallin keskikentällä; näyte, jossa on L³ magneettista koppia jaksollisin reunaehdoin (L vähintään 2 × kytkentöjen kantama + 1; reaaliaikaisessa lämpöliikkeessä L seuraa näkymää: yhtä monta magneettista koppia kuin näytettyjä koppeja; kun näkymä on täytetty, kolme kiteen koppia tai Faasimuutokset-moduulin kanssa noin 6000 spiniä; käyrille noin 1500–2000 spiniä), kukin spin todellisine naapureineen ja niiden J-arvoineen. Metropolisin algoritmi: koekierto, jonka amplitudi säädetään niin, että noin puolet yrityksistä hyväksytään, hyväksytään todennäköisyydellä min(1, e^{−ΔE/k_BT}). Käyrät alkavat valitusta järjestyksestä lämpötilassa 5 % T:stä ja lämpenevät, kukin lämpötila edellisestä alkaen (300 tasapainotuskierrosta, 700 mittauskierrosta); jäähdytettäessä MnO valitsisi sattumanvaraisesti yhden neljästä domeenistaan. Mittaukset: energia, järjestysparametri |Σ σ_i Ŝ_i|/N, ominaislämpökapasiteetti N(⟨E²⟩ − ⟨E⟩²)/(k_BT)², järjestysparametrin suskeptiivisuus N(⟨m²⟩ − ⟨m⟩²)/k_BT. T_C otetaan tämän suskeptiivisuuden huipusta: Heisenbergin mallin ominaislämpökapasiteetilla on vain heikko huippu (eksponentti α negatiivinen), joka hukkuu muutaman tuhannen spinin kohinaan. Validointi: tilakeskinen kuutiollinen ferromagneetti, T_C = 0,77 kertaa keskikentän arvo (k_BT_C = 2,054 J S(S+1), julkaistu klassinen arvo), 6 %:n tarkkuudella 8³ kopilla. Matalissa lämpötiloissa C lähestyy arvoa k_B spiniä kohden, kuten minkä tahansa klassisen spinin: kvanttiefektit (C → 0) puuttuvat.
Magneettinen ryhmä: dokumentin kollineaariselle järjestykselle Laue säilyttää ne avaruusryhmän operaatiot (W, w), magneettisen kopin translaatiot mukaan lukien, jotka vievät jokaisen magneettisen atomin atomille, jonka momentti on θ det(W) W m, missä θ = +1 (unitaarinen operaatio) tai −1 (1′:n kanssa); momentti on aksiaalivektori. Tyyppi I ilman 1′:ta, III 1′:n kanssa mutta ilman momentit kääntävää translaatiota, IV antitranslaation {1′|t} kanssa. Ryhmä viedään sen omista akseleista johdettuun konventionaaliseen kantaan (sen unitaaristen translaatioiden hila, sen kiertojen akselit), ja sitä verrataan sitten täsmällisesti, akselien vaihtoa ja origoa vaille (1/8:n ruudukko, heksagonaalisin akselein 1/24), taulukoiden ryhmiin, joilla on sama tyyppi ja yhtä monta kunkin lajin operaatiota, 1′:n kanssa ja ilman. Taulukot ovat ISO-MAGin (Stokes, Hatch ja Campbell, versio 1.4, 2022, Litvinin mukaan); jokainen 1421 ei-harmaasta ryhmästä tunnistetaan, kun se annetaan omassa asetelmassaan. Paikalla sallitut momentit: sen paikkasymmetriaryhmän eli atomin unitaarista translaatiota vaille paikallaan pitävien operaatioiden matriisien θ det(W) W kiintopisteiden muodostama aliavaruus.
Magneettinen neutronidiffraktio (Halpern ja Johnson, 1939): viivat indeksoidaan magneettisessa kopissa, , p = 2,695 fm μ_B:tä kohden, μ_j = gS, f_j on ionin muototekijä ⟨j₀⟩ (Brown), ja vain Q:ta vastaan kohtisuora komponentti sirottaa: |F_M⊥|² = |F_M|² (1 − (Q̂·m̂)²). Polarisoimattomilla neutroneilla ytimien ja momenttien sironta summautuu intensiteetteinä; Lorentzin tekijä 1/(sin²θ cos θ). MnO: voimakkain viiva on (½ ½ ½), puhtaasti magneettinen; MnF₂: ytimiltä kielletty (1 0 0) on magneettinen, ja momenttien suuntainen (0 0 1) puuttuu.
Spinaallot (Holstein ja Primakoff, 1940) ensimmäisessä kertaluvussa 1/S:n suhteen: magneettisessa primitiivikopissa (atomit, jotka järjestyksen säilyttävä translaatio vie toisilleen, lasketaan vain kerran: tilakeskisessä kuutiollisessa raudassa niitä on 1, MnO:n kahdennetun kuutiollisen kopin 32 atomista jää 2) bosonimatriisi , A samansuuntaisille pareille, B vastakkaissuuntaisille, , , sidosten yli. Energiat ovat matriisin ηM positiiviset ominaisarvot, η = diag(1, −1), ja ne saadaan Colpan menetelmällä (1978): M = K†K (Cholesky), sitten hermiittinen matriisi KηK†. Tarkistukset: tilakeskinen kuutiollinen ferromagneetti, ħω = S(J(0) − J(k)), nolla pisteessä Γ (Goldstonen moodi); CsCl-tyyppinen antiferromagneetti, ħω = S z|J| √(1 − γ²), kahdesti degeneroitunut; anisotropian D kanssa energia-aukko . Esimerkkien kytkennöillä MnF₂:n magnonit nousevat 6–7 meV:iin, raudan 257 meV:iin. Haarat piirretään kiteen vyöhykkeeseen: antiferromagneetin haarat näkyvät siinä laskostuneina sen magneettiseen vyöhykkeeseen.
Anisotropia ja magnetoituma kentässä. Yhden ionin anisotropiatermi −D Σ (S_i·m̂)², missä m̂ on momenttien akseli, lisää jokaisen atomin paikalliskenttään 2D⟨S_z⟩ ja järjestymislämpötilan linearisoidun ongelman diagonaaliin 2D. Kentässä B ratkaistaan kullakin arvolla kaksi tilaa: momentit akselinsa suuntaisina ja käännettyinä (antiparalleelit parit kierrettyinä kohtisuoraan kenttää vastaan ja kallistettuina sitä kohti). Laue valitsee niistä sen, jonka keskikenttävapaaenergia on pienempi, atomia kohti, kaksinkertaiset laskut korjattuina; saman tilan seuraaminen kentästä toiseen pitäisi sen metastabiilina siirtymän yli. Tarkistus: MnF₂, kun D = 0,02 meV, = 9,46 T, , ; laskettu hyppy osuu 0,15 T:n tarkkuudella ja saturaatio arvoon . Mittaus: 9,27 T 4,2 K:ssä (Felcher ja Kleb, 1996).
Sallitut ominaisuudet. Operaatioiden lineaariset osat W yhdessä θ = ±1:n kanssa muodostavat magneettisen pisteryhmän. Sallittu nettomomentti on matriisien θ det(W) W kiintopisteiden muodostama aliavaruus; magnetosähköinen tensori (M = αE, E polaarinen vektori, ajan kääntämisessä parillinen, M aksiaalinen ja pariton) muuntuu kuten α → θ det(W) W α Wᵀ, ja sen sallitut komponentit ovat kiintopisteiden aliavaruus näissä yhdeksässä ulottuvuudessa, kirjoitettuna parametreilla a, b, c… karteesisissa akseleissa (x ∥ a, z ∥ c). Tarkistukset: Cr₂O₃ (−3′m′) α = diag(a, a, b) ja nettomomentti kielletty; MnF₂, MnO ja NiO, jotka säilyttävät pelkän inversion, ilman magnetosähköistä ilmiötä; α-rauta, nettomomentti momenttiensa suuntainen. Cr₂O₃: rakenne ja järjestys Brownin, Forsythin ja Tassetin (2002) mukaan, T_N = 307 K; sen julkaistut kytkennät eroavat konventiosta riippuen kertoimella 2, eikä niitä anneta.
Faasimuutokset (moduuli)
Maksimaaliset aliryhmät: t-aliryhmät saadaan tekijäryhmästä G/T, pisteryhmän maksimaalisina aliryhminä yhdessä ryhmän sulkevien translaatioiden kanssa; k-aliryhmät, joiden indeksi on 2–4, saadaan samanindeksisistä invarianteista alihiloista (Hermiten normaalimuodot), kullakin translaatioiden valinnalla. Kukin aliryhmä tunnistetaan Tablesin ryhmiin akselien vaihtoa ja origoa vaille, minkä jälkeen aliryhmät ryhmitellään konjugaattiluokittain G:n suhteen, konjugaattien lukumäärän ja domeenien kera: orientaatiot (pisteryhmän indeksi) × translaatiot (hilan indeksi). Validointi: International Tables -teoksen osan A1 maksimaalisten aliryhmien luettelot ryhmille Pm-3m, Fm-3m, Im-3m, P4/mmm, P6/mmm ja Fd-3m. Laskeutuminen kirjoittaa dokumenttiin (kenttä parents) emoryhmän, sen kopin, sen paikat, muunnoksen P ja origon p, jotka toimivat vääristymän referenssinä; referenssi seuraa koko ketjua korkeimmasta emoryhmästä alkaen.
Symmetriamoodit: G vaikuttaa suureen G-invarianttiin m × m × m -koppiin, joka sisältää H:n kopin; vaikutuksen kanssa kommutoivan satunnaisen operaattorin Σ ρ(g) M ρ(g)ᵀ ominaisaliavaruudet ovat redusoitumattomat aliavaruudet, jotka ryhmitellään tyypeiksi karaktereidensa mukaan. Aaltovektori luetaan translaatioista ja nimetään vyöhykkeen pisteiden mukaan (Γ, X, M, R, L, W, H, N, P), ja esitys saa Mulliken-nimensä Γ:ssa. Esityksen dimensio saadaan karakterikaavasta. Järjestysparametri: tyyppi, jonka isotropia-aliryhmä on H; kuutiolliset ja neljännen asteen invariantit symmetrisistä potensseista, Lifshitzin ehto antisymmetrisestä neliöstä. Pehmeä moodi: korkeimman emoryhmän fononit superkopissa, vyöhykkeen keskipisteessä, johon Γ ja reunapisteet laskostuvat, kukin ominaismoodi projisoituna tyypeille. Landau–Devonshire: BaTiO₃:n kertoimet lähteestä Bell ja Cross (1984) (lasketut faasimuutokset 392, 283 ja 202 K, P = 0,265 C/m²) ja PbTiO₃:n kertoimet lähteestä Haun et al. (1987, lämpötilat °C:na; 766 K, 0,757 C/m²).
Järjestys–epäjärjestys: alihilat ovat ne H:n paikat, jotka ovat peräisin kahden alkuaineen jakamasta emoryhmän paikasta, ja z_st on s:n lähimpien naapurien lukumäärä t:ssä. Braggin–Williamsin keskikenttä: μ puolitusmenetelmällä koostumuksen säilyttämiseksi, vaimennettu iteraatio sekä järjestyneestä että epäjärjestyneestä tilasta, ja pienempi vapaa energia valitaan; V sovitetaan niin, että keskikenttä järjestyy annetussa lämpötilassa (β-messinki: V/k = T_c/2). Kawasakin Monte-Carlo vakiokoostumuksessa L³:lle H:n kopille (L = 8 kahdelle alihilalle, 6 useammalle), korkeista lämpötiloista mataliin, kukin edellisestä alkaen, 200 tasapainotuskierrosta ja 3000 mittauskierrosta; kaksi riippumatonta ketjua (korkealla tarkkuudella kahdeksan ja kaksi kertaa enemmän lämpötiloja) yhdistävät tilastolliset momenttinsa. Mittaukset: η, C/k paikkaa kohden, suskeptiivisuus N(⟨η²⟩ − ⟨η⟩²)V/kT, Binderin kumulantti. Tarkistukset: β-messinki jatkuva, Monte-Carlo-järjestys noin 0,79 T_c(BW), tilakeskisen kuutiollisen hilan Ising-suhde; Cu₃Au ensimmäistä kertalukua keskikentässä.
Interkalaatiojännite: hilakaasu liikkuvan ionin paikalla, energiat V₁ ja V₂ paikan kopioiden kahdella lyhimmällä etäisyydellä, suurkanoninen Monte-Carlo (kiinteä μ) 12 × 12 × 1 kopille, 150 tasapainotuskierrosta ja 1500 mittauskierrosta kutakin μ:n arvoa kohden; mittaukset x, dx/dμ = N(⟨x²⟩ − ⟨x⟩²)/kT ja rivijärjestys kolmessa M-pisteessä; jännite V = V₀ − (μ − μ½)/e. Oletusarvot LiₓCoO₂:lle (V₁ = 120 meV, V₂ = 24 meV): rivijärjestys kohdassa x = ½ sulaa 300 ja 340 K:n välillä (mitattu noin 330 K, Reimers ja Dahn, 1992), 0,1 V:n porras 300 K:ssä. Malli järjestyy myös kohdissa ¼ ja ¾ (2 × 2), mitä LiₓCoO₂ ei osoita, eikä se sisällä kahden faasin tasannetta välillä x = 0,75–0,93 (Van der Ven et al., 1998).
Vertailuarvot verkosta
Palvelut
- Wikidata SPARQLilla: kaava alaindeksein (P274), normalisoitu tiheys (P2054, muunnettuna yksikköön g/cm³) ja taitekerroin (P1109) sekä kunkin kohteen nimi (kalsiitti, aragoniitti…).
- refractiveindex.info (CC0): luettelo (välimuistissa viikon), hyllyn ”main” kirja, jonka nimi on kaava, enintään neljä sivua, laskettuna aallonpituudella 589,3 nm Sellmeierin kaavoilla 1 ja 2 tai taulukon interpoloinnilla; ”(o)” ja ”(e)” antavat nₒ:n ja nₑ:n.
- AFLOW AFLUXilla: samat alkuaineet, sama alkuaineiden lukumäärä ja sama relaksoitu avaruusryhmä, DFT:n energia-aukko ja tiheys (PBE), enintään neljä kohdetta.
- Materials Project (käyttäjän avain, säilytetään avainnipussa): kaavalla ja avaruusryhmällä suodatettu yhteenveto, kaksi stabiileinta kohdetta; band_gap, density, e_electronic (ε∞), e_total (ε(0)), n.
OPTIMADE-palveluja (COD, OQMD, JARVIS, Alexandria…) ei kysytä: ne eivät anna fysikaalisia ominaisuuksia eivätkä usein avaruusryhmääkään, ja ne sekoittaisivat polymorfit. Kukin palvelu epäonnistuu yksinään pysäyttämättä muita; kyselyt lähtevät vain pyynnöstä.
Tutor
Lauessa
Harjoitukset ovat vaiheittaisia dokumentteja. Moottori tarkistaa symmetrian, ei tallennettua vastausta: Wyckoff-paikan (mikä tahansa ekvivalentti paikka hyväksytään), monikerran, paikkasymmetrian, atomien määrän, ryhmän, kertaluvun, laattojen suhteen, tiheyden. Harjoitukset (Tutor) -hyllyssä on kohdeyleisön valitsin; Tiede-puolella harjoitukset on järjestetty aiheittain: hilat ja tiheydet, avaruusryhmät ja luokat (kvartsi, rutiili, sinkkivälke, grafiitti), Wyckoff-paikat, rakenteiden rakentaminen (CsCl, fluoriitti, perovskiitti, sinkkivälke, rutiili), diffraktio ja sammumiset, jauhediffraktogrammit (indeksointi, d, 2θ, viivojen monikerrat), vyörakenteet (pii, galliumarsenidi, kupari), tasoryhmät, friisit ja kvasikiteet. Uudet kysymykset koskevat kideluokkaa, Laue-luokkaa, Z:aa, tiheyttä, dhkl:ää, 2θ:aa (Cu Kα₁), viivan monikertaa, ensimmäisten viivojen indeksointia, paikan koordinaatiolukua, valenssielektronien määrää, energia-aukkoa, sen sijaintia Brillouinin vyöhykkeessä ja absorptioreunan aallonpituutta. Harjoitusten skeema on julkaistu: omia voi kirjoittaa.
Vienti
Lauessa
Kuvat (3D-näkymät, stereogrammit, Tables-projektiot, diffraktio, jauhediffraktogrammit) viedään vektori-PDF:nä artikkeliin valmiina. Data viedään CSV-muodossa (heijastukset, viivat) ja .xy-muodossa (laskettu profiili). Tuloste tai kangas… vie tason kuvion fyysisessä koossa saumattomana toistona. Viivoilla on paksuus ja tyyli (yhtenäinen, katkoviiva, pisteviiva, jauhe: siemenluvulla alustetun satunnaislukugeneraattorin viivan varrelle sirottelemia jyviä, samat joka avauskerralla). SVG:ssä voi olla yksi taso kullekin värille, ja DXF R12 on millimetreissä, yksi taso kullekin värille. Paletin voi viedä ASE-, GPL- ja Procreate-muodossa. Mandala tulostetaan halkaisijaltaan senttimetreinä annettuun kokoon.
3D-tulostus
Malli
Tulostettava kappale on näkymän malli ilman reunusta, valitulla koppimäärällä suuntiin a, b ja c. Laue poistaa siitä tyngät (puolisidokset kappaleen ulkopuolisiin atomeihin) ja, ellei toisin valita, atomit, joita mikään sidos ei pidä. Jokaisesta atomista tulee suljettu UV-pallo (24 meridiaania, 12 viipaletta). Jokaisesta sidoksesta tulee kaksi suljettua puolisylinteriä, kumpikin oman atominsa värinen, jotka kohtaavat keskellä. Kaikki tahkot on suunnattu ulospäin.
Kappaleet menevät päällekkäin, eikä Laue laske niiden boolelaista unionia: tulostusohjelmat yhdistävät itse saman osan tilavuudet. Skaalaus tuo pisimmän sivun säteet mukaan luettuina pyydettyyn kokoon. Atomin säde on kuten näkymässä, vähintään 1,5 kertaa sidoksen säde. Kappale keskitetään ja asetetaan tulostusalustalle ().
Laue ei luo tukia: tulostusohjelmat laskevat ne paremmin (puumaiset tai orgaaniset tuet, rajapinnat, liukeneva materiaali) tulostimen mukaan. Näytetty osien määrä on atomien ja sidosten muodostaman verkon yhtenäisten komponenttien määrä.
Lauessa
STL on binäärinen: 50 tavua kolmiota kohden, millimetreinä, ilman väriä. 3MF (3MF Consortiumin Core-määrittely) on OPC-arkisto, joka sisältää tiedoston 3D/3dmodel.model yksikössä unit="millimeter". Kutakin alkuainetta kohden on yksi objekti, joka on liitetty alkuaineen väriä kantavaan perusmateriaaliin, sekä komponenteista koostuva yläobjekti: tulostusohjelmat avaavat sen yhtenä monesta osasta koostuvana kappaleena. Testit tarkistavat, että jokainen verkko on suljettu (jokainen särmä kuljetaan kerran kumpaankin suuntaan) ja että suunnattu tilavuus on positiivinen, sekä koon, sijoittelun ja tynkien puuttumisen.

Tallennetut näkymät ja esitys
Lauessa
Tallenna näkymä tallentaa orientaation, zoomauksen ja näyttöasetukset dokumenttiin. Esitä näyttää ne peräkkäin seminaaria tai luentoa varten.
Lähteet
- International Tables for Crystallography, vol. A, Space-group symmetry, 6. painos, M. I. Aroyo (toim.), IUCr/Wiley, 2016.
- S. R. Hall, ”Space-group notation with an explicit origin”, Acta Cryst. A37, 517 (1981).
- C. Giacovazzo (toim.), Fundamentals of Crystallography, 3. painos, Oxford University Press, 2011.
- D. Waasmaier, A. Kirfel, ”New analytical scattering-factor functions for free atoms and ions”, Acta Cryst. A51, 416 (1995).
- B. Cordero ym., ”Covalent radii revisited”, Dalton Trans., 2832 (2008).
- W. Friedrich, P. Knipping, M. Laue, ”Interferenz-Erscheinungen bei Röntgenstrahlen”, Sitzungsber. Bayer. Akad. Wiss., 303 (1912).
- J. L. Amorós, M. J. Buerger, M. C. Amorós, The Laue Method, Academic Press, 1975.
- W. R. Busing, H. A. Levy, ”Angle calculations for 3- and 4-circle X-ray and neutron diffractometers”, Acta Cryst. 22, 457 (1967).
- 3MF Consortium, 3MF Core Specification, versio 1.3, 2022.
- V. K. Pecharsky, P. Y. Zavalij, Fundamentals of Powder Diffraction and Structural Characterization of Materials, 2. painos, Springer, 2009.
- H. M. Rietveld, ”A profile refinement method for nuclear and magnetic structures”, J. Appl. Cryst. 2, 65 (1969).
- G. Caglioti, A. Paoletti, F. P. Ricci, Nucl. Instrum. 3, 223 (1958).
- J.-F. Bérar, G. Baldinozzi, ”Modeling of line-shape asymmetry in powder diffraction”, J. Appl. Cryst. 26, 128 (1993).
- P. M. de Wolff, ”A simplified criterion for the reliability of a powder pattern indexing”, J. Appl. Cryst. 1, 108 (1968).
- M. L. Cohen, T. K. Bergstresser, ”Band structures and pseudopotential form factors for fourteen semiconductors of the diamond and zinc-blende structures”, Phys. Rev. 141, 789 (1966).
- W. A. Harrison, Elementary Electronic Structure, World Scientific, 1999.
- J. C. Slater, G. F. Koster, ”Simplified LCAO method for the periodic potential problem”, Phys. Rev. 94, 1498 (1954).
- W. Setyawan, S. Curtarolo, ”High-throughput electronic band structure calculations: challenges and tools”, Comput. Mater. Sci. 49, 299 (2010).
- P. E. Blöchl, O. Jepsen, O. K. Andersen, ”Improved tetrahedron method for Brillouin-zone integrations”, Phys. Rev. B 49, 16223 (1994).
- Z. H. Levine, D. C. Allan, ”Linear optical response in silicon and germanium including self-energy effects”, Phys. Rev. Lett. 63, 1719 (1989).
- J. Tauc, R. Grigorovici, A. Vancu, ”Optical properties and electronic structure of amorphous germanium”, Phys. Status Solidi 15, 627 (1966).
- P. N. Keating, ”Effect of invariance requirements on the elastic strain energy of crystals with application to the diamond structure”, Phys. Rev. 145, 637 (1966).
- R. M. Martin, ”Elastic properties of ZnS structure semiconductors”, Phys. Rev. B 1, 4005 (1970).
- G. Nilsson, G. Nelin, ”Study of the homology between silicon and germanium by thermal-neutron spectrometry”, Phys. Rev. B 6, 3777 (1972).
- E. W. Kellermann, ”Theory of the vibrations of the sodium chloride lattice”, Phil. Trans. R. Soc. Lond. A 238, 513 (1940).
- P. P. Ewald, ”Die Berechnung optischer und elektrostatischer Gitterpotentiale”, Ann. Phys. 369, 253 (1921).
- W. L. Bragg, ”The refractive indices of calcite and aragonite”, Proc. R. Soc. Lond. A 105, 370 (1924).
- R. H. Lyddane, R. G. Sachs, E. Teller, ”On the polar vibrations of alkali halides”, Phys. Rev. 59, 673 (1941).
- J. R. Tessman, A. H. Kahn, W. Shockley, ”Electronic polarizabilities of ions in crystals”, Phys. Rev. 92, 890 (1953).
- S. P. S. Porto, R. S. Krishnan, ”Raman effect of corundum”, J. Chem. Phys. 47, 1009 (1967).
- Y. Tanabe, S. Sugano, ”On the absorption spectra of complex ions”, J. Phys. Soc. Jpn. 9, 753 (1954).
- H. F. Ivey, ”Spectral location of the absorption due to color centers in alkali halide crystals”, Phys. Rev. 72, 341 (1947).
- D. S. McClure, ”Optical spectra of transition-metal ions in corundum”, J. Chem. Phys. 36, 2757 (1962).
- H. G. Cronemeyer, ”Optical absorption characteristics of pink ruby”, J. Opt. Soc. Am. 56, 1703 (1966).
- E. V. Dubinsky, J. Stone-Sundberg, J. L. Emmett, ”A quantitative description of the causes of color in corundum”, Gems & Gemology 56, 2 (2020).
- A. B. P. Lever, Inorganic Electronic Spectroscopy, 2. painos, Elsevier, 1984.
- P. Weiss, ”L'hypothèse du champ moléculaire et la propriété ferromagnétique”, J. Phys. Théor. Appl. 6, 661 (1907).
- C. G. Shull, J. S. Smart, ”Detection of antiferromagnetism by neutron diffraction”, Phys. Rev. 76, 1256 (1949).
- M. Kohgi, Y. Ishikawa, Y. Endoh, ”Inelastic neutron scattering study of spin waves in MnO”, Solid State Commun. 11, 391 (1972).
- M. T. Hutchings, E. J. Samuelsen, ”Measurement of spin-wave dispersion in NiO by inelastic neutron scattering and its relation to magnetic properties”, Phys. Rev. B 6, 3447 (1972).
- V. C. Morano, Z. Maesen, S. E. Nikitin, J. Lass, D. G. Mazzone, O. Zaharko, ”Absence of altermagnetic magnon band splitting in MnF₂”, arXiv:2412.03545 (2024).
- M. Pajda, J. Kudrnovský, I. Turek, V. Drchal, P. Bruno, ”Ab initio calculations of exchange interactions, spin-wave stiffness constants, and Curie temperatures of Fe, Co, and Ni”, Phys. Rev. B 64, 174402 (2001).
- M. Alaei, Z. Mosleh, N. Rezaei, A. R. Oganov, ”Experimental exchange interaction dataset for magnetic materials: spin waves to MC simulations”, arXiv:2504.15764 (2025).
- A. B. Pippard, ”An experimental determination of the Fermi surface in copper”, Phil. Trans. R. Soc. Lond. A 250, 325 (1957).
- W. A. Harrison, ”Electronic structure of polyvalent metals”, Phys. Rev. 118, 1190 (1960).
- N. W. Ashcroft, N. D. Mermin, Solid State Physics, Holt, Rinehart and Winston, 1976.
- D. B. Litvin, Magnetic Group Tables, IUCr, 2013.
- H. T. Stokes, D. M. Hatch, B. J. Campbell, ISO-MAG, ISOTROPY Software Suite, iso.byu.edu (versio 1.4, 2022).
- O. Halpern, M. H. Johnson, ”On the magnetic scattering of neutrons”, Phys. Rev. 55, 898 (1939).
- P. J. Brown, ”Magnetic form factors”, International Tables for Crystallography, vol. C, § 4.4.5.
- T. Holstein, H. Primakoff, ”Field dependence of the intrinsic domain magnetization of a ferromagnet”, Phys. Rev. 58, 1098 (1940).
- L. Nordheim, ”Zur Elektronentheorie der Metalle. I”, Ann. Phys. 401, 607 (1931).
- R. Braunstein, A. R. Moore, F. Herman, ”Intrinsic optical absorption in germanium-silicon alloys”, Phys. Rev. 109, 695 (1958).
- A. Zunger, S.-H. Wei, L. G. Ferreira, J. E. Bernard, ”Special quasirandom structures”, Phys. Rev. Lett. 65, 353 (1990).
- J. H. P. Colpa, ”Diagonalization of the quadratic boson Hamiltonian”, Physica A 93, 327 (1978).
- G. P. Felcher, R. Kleb, ”Antiferromagnetic domains and the spin-flop transition of MnF2”, Europhys. Lett. 36, 455 (1996).
- I. E. Dzyaloshinskii, ”On the magneto-electrical effect in antiferromagnets”, Sov. Phys. JETP 10, 628 (1960).
- D. N. Astrov, ”The magnetoelectric effect in antiferromagnetics”, Sov. Phys. JETP 11, 708 (1960).
- P. J. Brown, J. B. Forsyth, F. Tasset, ”A study of magnetoelectric domain formation in Cr2O3”, J. Phys.: Condens. Matter 14, 1957 (2002).
- S. Sugano, Y. Tanabe, ”Absorption spectra of Cr3+ in Al2O3. Part A”, J. Phys. Soc. Jpn. 13, 880 (1958).
- V. K. Sewani et al., ”Spin thermometry and spin relaxation of optically detected Cr3+ ions in ruby Al2O3”, Phys. Rev. B 102, 104114 (2020).
- M. Gen et al., ”Crystal-field Paschen-Back effect on ruby in ultrahigh magnetic fields”, Phys. Rev. Research 2, 033257 (2020).
- R. G. Burns, Mineralogical Applications of Crystal Field Theory, 2. painos, Cambridge University Press, 1993.
- K. Nassau, The Physics and Chemistry of Color, 2. painos, Wiley, 2001.
- C. Wyman, P.-P. Sloan, P. Shirley, ”Simple analytic approximations to the CIE XYZ color matching functions”, J. Comput. Graph. Tech. 2, 1 (2013).
- O. Madelung, Semiconductors: Data Handbook, 3. painos, Springer, 2004.
- P. Y. Yu, M. Cardona, Fundamentals of Semiconductors, 4. painos, Springer, 2010.
- J. H. Conway, H. Burgiel, C. Goodman-Strauss, The Symmetries of Things, A K Peters, 2008.
- M. Baake, U. Grimm, Aperiodic Order, vol. 1, Cambridge University Press, 2013.
- N. G. de Bruijn, ”Algebraic theory of Penrose's non-periodic tilings of the plane”, Indag. Math. 43, 39 (1981).
- M. Baake, R. V. Moody, P. A. B. Pleasants, ”Diffraction from visible lattice points and k-th power free integers”, Discrete Math. 221, 3 (2000).
- D. Shechtman, I. Blech, D. Gratias, J. W. Cahn, Phys. Rev. Lett. 53, 1951 (1984).
- P. J. Lu, P. J. Steinhardt, ”Decagonal and quasi-crystalline tilings in medieval Islamic architecture”, Science 315, 1106 (2007).






































