Opas — Opetus
Tämä opas on oppikirja. Jokainen luku alkaa teorialla: mitä halutaan kuvata, miksi se kuvataan juuri näin ja mitä on tiedettävä, jotta ymmärtää, mitä sovellus näyttää. Sen jälkeen tulee käytäntö: mistä asian löytää Lauesta ja miten sitä käytetään. Luvut voi lukea järjestyksessä kuin pienen kurssin tai siirtyä suoraan siihen, jota tarvitsee. ”Luokassa”-laatikot ehdottavat tehtävän ja kertovat, missä oppilaat ja opiskelijat tavallisesti kompastuvat.
Ennen kuin aloitat: dokumentit, esimerkit ja asetukset
Lauessa
Laue käsittelee kolmenlaisia dokumentteja, joista kukin avautuu omaan työpajaansa: kide (kolmiulotteinen), tason kuvio (laatoitus, friisi tai mandala) ja kvasikide. Työkalupalkin Uusi-valikko luo minkä tahansa niistä. Jos ikkunassa ei vielä ole mitään, uusi dokumentti tulee sen tilalle; muuten se avautuu uuteen ikkunaan. Tätä toimintaa voi säätää.
Dokumentti tallennetaan .laue-muotoon, luettavaksi tekstitiedostoksi, joka on sama Macilla, iPadilla ja PC:llä ja jonka kuvaus on julkaistu. Jokaisen muutoksen voi perua ja tehdä uudelleen työkalupalkin painikkeilla, joiden työkaluvihje kertoo, minkä ne perivät.
Esimerkit-painike avaa kirjaston, jossa on kaksi hyllyä: Esimerkit (kolmetoista kidettä, laatoituksia, mandaloja, kvasikiteitä) ja Harjoitukset (Tutor). Vasemmanpuoleinen luettelo näyttää otsikot yhdellä silmäyksellä; napsautus tuo kuvauksen oikealle, ja Avaa avaa sen kopiona käyttöliittymän kielellä. Mitään ei voi rikkoa.
Asetukset (Macilla valikko Laue › Asetukset, iPadilla hammaspyörä) alkavat kohdasta Käyttö, joka kysytään ensimmäisellä käynnistyskerralla. Muotoilu nimeää symmetriat sanoin ja näyttää pelkän kuvion, Opetus näyttää symbolit ja symmetriaelementit, ja Tiede antaa kansainväliset symbolit ja diffraktion. Mitään toimintoa ei poisteta: vain se muuttuu, mitä näytetään ensin. Asetuksissa määrätään myös, mitä uusi dokumentti luo, miltä 3D-näkymä näyttää avattaessa, miten koordinaatit kirjoitetaan (desimaaleina tai murtolukuina), vietyjen kuvien tarkkuus, jauhediffraktogrammin lähtöarvot sekä avaamisen ja tallentamisen kansiot.
Kide-työpaja: sivupalkki
Lauessa
Kiteen 3D-näkymän vasemmalla puolella oleva sivupalkki jakaa asetukset viidelle välilehdelle, jotka valitaan yläreunan kuvakkeista; avoimen välilehden nimi näkyy kuvakkeiden alla, ja kukin ikkuna muistaa omansa.
- Rakenne: mitä kide on — avaruusryhmä, alkeiskoppi, paikat ja niiden Wyckoff-paikat, koostumus, verkosta haettavat vertailuarvot ja harjoituksen tarkistukset. Kun atomi valitaan luettelosta tai näkymästä, palataan tälle välilehdelle atomin tarkastimeen.
- Diffraktio: kideluokan stereogrammi, jauhediffraktogrammi ja Laue-kuvio.
- Ominaisuudet: vyörakenne fononeineen ja optisine ominaisuuksineen sekä värikeskukset.
- Simulaatiot: magnetismi keskikentästä lämpöliikkeeseen.
- Näkymä: mitä näytetään ja miten — kopit, näkymän täyttäminen, atomien koko, sidokset, polyedrit, perspektiivi, zoomaus, symmetriaelementit, katsominen akselin suuntaan, suunta asteen tarkkuudella (sinua kohti osoittavan suunnan napakulma θ ja atsimuutti φ kiteen koordinaatistossa sekä kierto ψ tämän suunnan ympäri, säädettävissä liukusäätimellä tai kirjoittamalla) ja esittelynäkymät.
Harjoitus, jossa diffraktio pitää löytää itse, piilottaa sen: Diffraktio-välilehdellä on silloin vain stereogrammi.
Hila ja alkeiskoppi
Mitä teoria sanoo
Kide on atomien järjestely, joka toistuu samanlaisena avaruuden kaikissa kolmessa suunnassa. Jotta sitä voisi kuvata luettelematta miljardeja atomeja, se jaetaan kahteen ajatukseen.
- Hila on niiden translaatioiden joukko, jotka jättävät kiteen ennalleen. Se koostuu pisteistä ilman atomeja: kaikista paikoista, joissa ympäristö on täsmälleen sama.
- Aihe on se, mikä asetetaan hilan jokaiseen pisteeseen: atomi, molekyyli tai atomiryhmä.
Kolme vektoria a, b, c virittävät hilan, ja niiden muodostama suuntaissärmiö on alkeiskoppi. Sen kuusi parametria (pituudet a, b, c ja kulmat α, β, γ) sekä atomien koordinaatit kopissa näiden vektorien murto-osina riittävät koko kiteen rakentamiseen. Tämä on kristallografian suuri säästö.
Saman hilan virittäviä kolmen vektorin valintoja on äärettömän monta. Valinta tehdään kahden perusteen mukaan, jotka joskus vetävät eri suuntiin:
- primitiivinen koppi sisältää vain yhden hilapisteen: se on pienin mahdollinen;
- konventionaalinen koppi noudattaa symmetriaa, vaikka se on joskus suurempi. Vuorisuolan koppi on kuutio, jossa on neljä hilapistettä (”pintakeskinen kuutiollinen” hila); sen primitiivinen koppi olisi 60°:n kulmainen romboedri, joka kätkee kuutiollisen symmetrian.
International Tables, ja siis myös Laue, käyttää konventionaalista koppia. Neljätoista tapaa järjestää hilapisteet avaruuteen ovat Bravais’n hilat: primitiivinen (P), tilakeskinen (I), pintakeskinen (F), yhden tahkon suhteen keskitetty (A, B tai C) ja romboedrinen (R), seitsemässä kidejärjestelmässä. Kidejärjestelmä asettaa kopille ehtoja: kuutiolla a = b = c ja kaikki kulmat suoria, heksagonaalisella hilalla a = b ja γ = 120°, ja niin edelleen.
Kaavat
Hilapiste ja mielivaltainen piste murtokoordinaateissa:
Metrinen tensori sisältää kopin kuusi parametria; siitä saadaan etäisyydet, kulmat ja tilavuus:
Lauessa
Kide-työpajan Rakenne-välilehden Alkeiskoppi-osio näyttää vain ne parametrit, jotka kidejärjestelmä jättää vapaiksi: pelkän a:n kuutiolliselle ryhmälle, a:n ja c:n tetragonaaliselle tai heksagonaaliselle ryhmälle ja kaikki kuusi trikliiniselle ryhmälle. Kun ryhmä vaihtuu, koppi mukautuu. Kenttien alla Laue näyttää kaikki kuusi parametria. Näkymä-välilehdellä Koppeja näyttää 1, 2 tai 3 koppia kuhunkin suuntaan, ja Täytä näkymä näyttää makroskooppisen kiteen yhden keskelle piirretyn kopin ympärillä: hila ulottuu näkymän reunoille asti, eikä koppien lukumäärällä ole enää merkitystä; kun suurta rakennetta loitonnetaan, Himmennä etäisyyden mukaan sulauttaa kaukaiset atomit taustaan.
Symmetria ja pisteryhmät
Mitä teoria sanoo
Symmetriaoperaatio on siirto, joka jättää kappaleen ennalleen: kierto, peilaus, inversio pisteen suhteen tai niiden yhdistelmä. Kappaleen operaatiot muodostavat ryhmän: kahden symmetrian peräkkäinen soveltaminen antaa jälleen symmetrian, ja jokaisen voi kumota.
Jaksollisuus asettaa vahvan ehdon, kristallografisen rajoituksen: hilalla voi olla vain kertaluvun 1, 2, 3, 4 tai 6 kiertoakseleita. Syy on yksinkertainen. Hilan kannassa ilmaistuna kierron, joka kuvaa hilan itselleen, kertoimet ovat kokonaislukuja, joten myös sen jälki on kokonaisluku. Kulman 2π/n kierron jälki on kuitenkin 1 + 2 cos(2π/n), joka on kokonaisluku vain, kun n = 1, 2, 3, 4 tai 6. Ei siis kertaluvun 5 kidettä, eikä säännöllisistä viisikulmioista koottua laatoitusta.
Kierrot, peilaukset ja inversiot, jotka jättävät yhden pisteen paikalleen, muodostavat pisteryhmän. Se kuvaa kidettä kaukaa katsottuna, atomeja näkemättä: sen tahkojen muodon ja ominaisuuksien anisotropian. Rajoituksen vuoksi niitä on vain 32, jaettuina seitsemään kidejärjestelmään trikliinisestä kuutiolliseen. Neumannin periaatteen mukaan kiteen jokaisella fysikaalisella ominaisuudella on vähintään sen pisteryhmän symmetria. Kuutiollinen kide on siksi optisesti isotrooppinen, ja pietsosähköisyys edellyttää, ettei symmetriakeskusta ole.
Pisteryhmä piirretään stereografisena projektiona. Kide ympäröidään pallolla, palloon merkitään kohdat, joissa akselit ja peilit lävistävät sen, ja tulos projisoidaan päiväntasaajan tasolle. Mielivaltainen suunta näkyy siinä kaikkine kopioineen: kuutiollisessa ryhmässä m-3m niitä on 48, yhtä monta ekvivalenttia suuntaa.
Kaavat
Kristallografinen rajoitus: hilan kannassa kierto on kokonaislukumatriisi, joten myös sen jälki on kokonaisluku.
Lauessa

Kide-työpajassa kytkin Stereogrammi tuo näkymän alle pisteryhmän stereogrammin elementteineen ja ekvivalentteine asemineen. Kun paikka on valittuna, stereogrammi näyttää sen oman symmetrian, paikkasymmetrian. Se on nopein tapa nähdä, miksi timantin atomin symmetria on -43m eikä m-3m: siltä puuttuu inversiokeskus.
Avaruusryhmät
Mitä teoria sanoo
Avaruusryhmä yhdistää hilan ja pisteryhmän ja kuvaa atomijärjestelyn koko symmetrian. Siihen kuuluu operaatioita, joilla ei ole vastinetta pisteryhmässä, koska ne yhdistävät kierron tai peilauksen translaation murto-osaan:
- ruuviakseli nₖ kiertää 360°/n ja etenee sitten k/n jaksosta kuin kierreportaat (2₁, 3₁, 4₂, 6₅…);
- liukupeilaustaso peilaa ja siirtää sitten puolen translaation verran kuin askeleet lumessa (a, b, c, n, d, e).
Jokainen operaatio merkitään {R | t}: lineaarinen osa R, jota seuraa translaatio t (Seitzin merkintä). Avaruusryhmiä on 230. Hermann–Mauguin-symboli nimeää ne näin: ensin hilan kirjain (P, I, F…), sitten symmetriaelementit pääsuuntien mukaan. Fm-3m on siis vuorisuolan ryhmä ja P2₁/c monen molekyylikiteen ryhmä. Akselien ja origon valinnasta riippuen saman ryhmän voi kirjoittaa usealla tavalla: Tables luettelee 530 ”asetelmaa”, ja Hall-symboli kuvaa jokaisen yksiselitteisesti.
Kaavat
Operaatio Seitzin merkinnällä:
Esimerkiksi c:n suuntainen akseli 4₂: neljänneskierros ja sitten puoli askelta akselia pitkin.
Lauessa
Ryhmäkenttään voi kirjoittaa numeron (227), lyhyen tai täydellisen Hermann–Mauguin-symbolin (Fd-3m, P2_1/c), asetelman (227:1) tai Hall-symbolin (Hall: -P 2ybc). Kaikki Tablesin 530 asetelmaa tunnistetaan, ja kentän vieressä oleva luettelo tarjoaa ne kaikki.
Symmetriaelementit piirretään 3D-näkymään Tablesin symboleilla: kierto- ja ruuviakselit, kiertoinversioakselit, peili- ja liukupeilaustasot sekä inversiokeskukset. Näytettävät valitaan kohdassa Symmetriaelementit. Koska kuutiollisessa kopissa on kymmeniä akseleita, rivi Kertaluvut antaa näyttää vain yhden kertaluvun kerrallaan (2, 3, 4 tai 6). Elementit jäävät atomien taakse kuten kaikki muukin.
Katso suuntaan suuntaa näkymän hilan suunnan tai symmetriaelementin mukaan. Tables-projektio toistaa International Tablesin A-osan kaaviot tasojen korkeuksineen. Käännä vetämällä, zoomaa nipistämällä ja valitse ortografinen tai perspektiivinen näkymä.


Tablesin symbolit
Mitä Tables kertoo
International Tablesin A-osan kaavioissa jokainen symmetriaelementti esitetään graafisella symbolilla (vuoden 2006 laitoksen jakso 1.4, vuoden 2016 laitoksen luku 2.1: symbolit ovat samat). Laue piirtää nämä symbolit 3D-näkymään, Tables-projektioon, stereogrammeihin ja laatoituksiin; näiden taulukoiden kuvat tulevat samasta kirjastosta kuin sovellus. Merkintätapa on Tablesin, osaelementit suluissa; ominaistranslaatio annetaan murtolukuna lyhimmästä hilan translaatiosta akselin tai liukuman suunnassa.
Piirustusta vastaan kohtisuorat akselit, symmetriapisteet
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Kertaluvun 2 kiertoakseli; kertaluvun 2 kiertopiste tasossa | 2 | — |
![]() | Ruuviakseli 2₁ | 2₁ | |
![]() | Kertaluvun 3 kiertoakseli; kertaluvun 3 kiertopiste tasossa | 3 | — |
![]() | Ruuviakseli 3₁ | 3₁ | |
![]() | Ruuviakseli 3₂ | 3₂ | |
![]() | Kertaluvun 4 kiertoakseli; kertaluvun 4 kiertopiste tasossa | 4 (2) | — |
![]() | Ruuviakseli 4₁ | 4₁ (2₁) | |
![]() | Ruuviakseli 4₂ | 4₂ (2) | |
![]() | Ruuviakseli 4₃ | 4₃ (2₁) | |
![]() | Kertaluvun 6 kiertoakseli; kertaluvun 6 kiertopiste tasossa | 6 (3, 2) | — |
![]() | Ruuviakseli 6₁ | 6₁ (3₁, 2₁) | |
![]() | Ruuviakseli 6₂ | 6₂ (3₂, 2) | |
![]() | Ruuviakseli 6₃ | 6₃ (3, 2₁) | |
![]() | Ruuviakseli 6₄ | 6₄ (3₁, 2) | |
![]() | Ruuviakseli 6₅ | 6₅ (3₂, 2₁) | |
![]() | Inversiokeskus | — | |
![]() | Kiertoinversioakseli 3̄ | (3, ) | — |
![]() | Kiertoinversioakseli 4̄ | (2) | — |
![]() | Kiertoinversioakseli 6̄ | — | |
![]() | Kertaluvun 2 akseli ja inversiokeskus | 2/m () | — |
![]() | Ruuviakseli 2₁ ja inversiokeskus | 2₁/m () | |
![]() | Kertaluvun 4 akseli ja inversiokeskus | 4/m (, 2, ) | — |
![]() | Ruuviakseli 4₂ ja inversiokeskus | 4₂/m (, 2, ) | |
![]() | Kertaluvun 6 akseli ja inversiokeskus | 6/m (, , 3, 2, ) | — |
![]() | Ruuviakseli 6₃ ja inversiokeskus | 6₃/m (, , 3, 2₁, ) |
Ruuviakselin hännät jatkavat sen sivuja. Akselissa nₖ niitä on n/syt(n, k): 4₂:ssa kaksi, 6₂:ssa ja 6₄:ssä kolme, 6₃:ssa kaksi, samaan tapaan kuin niiden sisältämissä osaelementeissä 2, 3₂, 3₁ ja 2₁. Niiden suunta kääntyy enantiomorfisten akselien välillä: 3₁ ja 3₂, 4₁ ja 4₃, 6₁ ja 6₅, 6₂ ja 6₄. Kertaluvun 4 akselin symboli piirretään joko vinoneliönä tai sivut kopin särmien suuntaisina. Akselilla oleva inversiokeskus antaa symbolin n/m, joka merkitään valkoisella pisteellä; 4₂- tai 6₃-akselilla pisteitä 4̄ ja 6̄ ei merkitä.
Piirustuksen tasossa olevat kertaluvun 2 akselit
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Kertaluvun 2 kiertoakseli | 2 | — |
![]() | Ruuviakseli 2₁ | 2₁ |
Piirustusta vastaan kohtisuorat tasot, symmetriaviivat
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Peilitaso; peilausviiva tasossa | m | — |
![]() | ”Aksiaalinen” liukupeilaustaso, liukuma piirustuksen tasossa; liukupeilausviiva tasossa | a, b tai c; g | translaatiosta viivan suunnassa |
![]() | ”Aksiaalinen” liukupeilaustaso, liukuma katsojaa kohti | a, b tai c | piirustusta vastaan kohtisuorasta translaatiosta |
![]() | ”Kaksois”-liukupeilaustaso (keskitetyt kopit) | e | kaksi liukumaa: viivan suunnassa ja kohtisuoraan piirustusta vastaan |
![]() | ”Diagonaalinen” liukupeilaustaso | n | yksi kaksikomponenttinen liukuma, viivan suunnassa ja kohtisuoraan |
![]() | ”Timantti”-liukupeilaustaso (tasopari, keskitetyt kopit) | d | viivan suunnassa ja kohtisuoraan; nuoli näyttää piirustuksessa suunnan, jossa kohtisuora komponentti on positiivinen |
Kun kyseessä on a, b, c tai n, viivan tyyli riippuu liukuman suunnasta piirustukseen nähden eikä kirjaimesta: sama pisteviiva on yhdessä kuvauksessa c-taso ja toisessa n-taso (R3̄c heksagonaalisin tai romboedrisin akselein).
Piirustuksen suuntaiset tasot
| Symboli | Elementti | Merkintä | Ominaistranslaatio |
|---|---|---|---|
![]() | Peilitaso | m | — |
![]() | ”Aksiaalinen” liukupeilaustaso | a, b tai c | translaatiosta nuolen suuntaan |
![]() | ”Kaksois”-liukupeilaustaso (keskitetyt kopit) | e | jommankumman nuolen suuntaan |
![]() | ”Diagonaalinen” liukupeilaustaso | n | nuolen suuntaan |
![]() | ”Timantti”-liukupeilaustaso (tasopari, keskitetyt kopit) | d | nuolen suuntaan eli neljäsosa pintakeskisen kopin lävistäjästä |
![]() | Peilitaso korkeuksilla ja | m | — |
Nämä symbolit sijoitetaan kaavion vasempaan yläkulmaan, haarat kopin särmien suuntaisesti. Murtoluku h tarkoittaa tasoparia korkeuksilla h ja h + ½; ilman murtolukua tasot ovat korkeuksilla 0 ja ½.
Lauessa
Tables-projektio katsoo koppia siltä puolelta, jota kohti valittu suunta osoittaa, kuten kaaviot: c:n suunnassa a osoittaa alas ja b oikealle, ja ruuviakseli kiertyy samaan suuntaan kuin Tablesissa. Pidä osoitinta hetki elementin päällä: kupla nimeää sen ja kertoo sen suunnan, paikan () ja ominaistranslaation; jos useita elementtejä on päällekkäin, se luettelee ne kaikki.
Wyckoff-paikat
Mitä teoria sanoo
Mihin tahansa koppiin asetettu atomi kopioituu ryhmän kaikilla operaatioilla: tämä on sen rata. Jos atomi kuitenkin asetetaan symmetriaelementille (peilille, akselille, keskukselle), jotkin operaatiot jättävät sen paikalleen. Sen kopiot yhtyvät silloin kaksittain tai kolmittain, ja kopioita on vähemmän. Ne operaatiot, jotka jättävät atomin paikalleen, muodostavat sen paikkasymmetrian.
Wyckoff-paikat luokittelevat kopin pisteet tämän paikallisen symmetrian mukaan. Jokaisella on kirjain (a, b, c… symmetrisimmästä vähiten symmetriseen), monikerta (kopioiden määrä konventionaalisessa kopissa) ja paikkasymmetria. Monikerran ja paikkasymmetrian kertaluvun tulo on sama ryhmän kaikille paikoille. Mitä vähemmän kopioita, sitä symmetrisempi paikka.
Tämä on rakennekuvausten kieli: ”Na paikassa 4a, Cl paikassa 4b” riittää kuvaamaan vuorisuolan, koska ryhmä Fm-3m hoitaa loput. Yleisellä paikalla on kolme vapaata koordinaattia; erikoispaikalla niitä on vähemmän tai ei yhtään, ja sen koordinaatit määräytyvät silloin symmetriasta.
Kaavat
Paikalle, jonka monikerta on ja paikkasymmetria , ryhmässä, jonka pisteryhmä on ja jonka kopissa on hilapistettä (1 hilalle P, 2 hiloille I ja C, 4 hilalle F):
Vuorisuolalle ryhmässä : Na paikassa 4a, ; yleinen paikka 192l, .
Lauessa
Lisää paikka luo atomin, joka nimetään alkuaineensa mukaan (Ca1, O1) ja jonka nimeä voi muuttaa; sille valitaan alkuaine ja koordinaatit liukusäätimellä tai kirjoittamalla arvo kunkin liukusäätimen päässä olevaan kenttään. Koordinaatit kirjoitetaan tarkkoina, esimerkiksi 1/3 tai 0.4697, ja Laue pitää ne tarkkoina. Paikan tarkastin näyttää sen Wyckoff-paikan (8a, 24d…), monikerran ja suunnatun paikkasymmetrian. Aseta Wyckoff-paikkaan tarjoaa ryhmän paikat. Siirtotyökalulla atomia voi vetää 3D-näkymässä: se kiinnittyy erikoispaikkoihin, joiden yli se kulkee, ja Pysy paikassa pitää sen paikallaan sen liukuessa paikkaa pitkin. Kaikki sen kopiot seuraavat mukana. Kahdesta atomista, jotka ovat lähempänä toisiaan kuin mikään sidos, annetaan varoitus: useimmiten jokin koordinaatti on jäänyt alkuarvoonsa tai jokin kopin särmä on jäänyt säätämättä (heksagonaalisen ryhmän c on jäänyt yhtä suureksi kuin a).
Atomit ja koostumus
Mitä teoria sanoo
Aihe koostuu atomeista, ja jokaisella alkuaineella on omat ominaisuutensa. Sen järjestysluku Z (protonien määrä) yksilöi sen; sen atomimassa antaa kopin massan. Sen elektronikonfiguraatio ja elektronegatiivisuus kertovat, miten se sitoutuu. Sen kovalenttinen säde antaa sen sidosten tyypillisen pituuden ja sen hapetusluvut ne varaukset, jotka se saa ioniyhdisteessä.
Laskemalla kopin atomit saadaan kiteen kaava ja kaavayksiköiden määrä Z koppia kohden: vuorisuolan kopissa on neljä NaCl:ää. Kopin massa jaettuna sen tilavuudella antaa tiheyden, yksinkertaisen ja arvokkaan rakenteen tarkistuksen: jos laskettu tiheys on kaukana mitatusta, jossain on virhe.
Kaavat
Tiheys, kun tilavuudeltaan olevassa kopissa on yksikköä, joiden moolimassa on (: Avogadron vakio):
Vuorisuolalle ( = 5,640 Å):
Lauessa
Paikan tarkastimessa Alkuaine-kentän vieressä oleva ruudukkopainike avaa jaksollisen järjestelmän: 103 alkuainetta tutuissa väreissään. Kun osoitin viedään alkuaineen päälle, näkyy sen tietokortti (järjestysluku ja atomimassa, elektronikonfiguraatio, elektronegatiivisuus, kovalenttinen säde, hapetusluvut), ja napsautus valitsee sen. Myös kemiallisen merkin voi kirjoittaa; tuntemattomasta merkistä huomautetaan.
Koostumus-osio Rakenne-välilehdellä antaa kaavan, Z:n, moolimassan ja tiheyden. 3D-näkymässä atomien koko ja sidokset noudattavat kovalenttisia säteitä. Koppien ulkopuolelle menevät sidokset on piilotettu; poista valinta Piilota koppien ulkopuolelle menevät sidokset, niin näet ne ja voit lukea kunkin atomin koko koordinaation. Kahta samanmerkkistä ionia ei koskaan sidota toisiinsa.
Paikka voi olla jaettu: seoksessa tai kiinteässä liuoksessa useat alkuaineet miehittävät satunnaisesti samoja paikkoja, kukin omalla osuudellaan — esimerkissä Al₀.₃Ga₀.₇As kationin paikalla on 70 % galliumia ja 30 % alumiinia. Paikan tarkastimessa Jaa tämä paikka toisen alkuaineen kanssa lisää alkuaineen ja sen osuuden; kahdella alkuaineella yhden osuuden muuttaminen muuttaa myös toista, ja osuudet, joiden summa jää alle 1:n, jättävät osan paikoista tyhjiksi (vakanssit). Kaava, tiheys ja diffraktiokuviot ottavat tämän huomioon, CIF-tuonti ja -vienti lukevat ja kirjoittavat miehitykset, ja 3D-näkymä piirtää nämä atomit keskimääräisellä värillä ja koolla.
Näyttöasetusten Koordinaatiopolyedrit ympäröi jokaisen keskusatomin sen naapurien muodostamalla polyedrillä, jonka läpikuultavat tahkot ovat atomin väriset: kvartsin SiO₄-tetraedrit, perovskiitin ja rutiilin TiO₆-oktaedrit, fluoriitin CaF₈-kuutiot. Polyedri seuraa naapureitaan kopin ulkopuolelle, ja sen sisään jäävät sidokset katoavat. Oletuksena keskuksia ovat atomit, joita ympäröi neljästä kahdeksaan itseään elektronegatiivisempaa naapuria; Keskukset-valikosta voi valita muita.
Työkalu Mittaa (viivain, kohtien Käännä ja Siirrä atomeja vieressä) mittaa 3D-näkymän atomien välillä. Napsauta kahta atomia saadaksesi niiden etäisyyden, kolmea saadaksesi kulman toisen kohdalla, neljää saadaksesi torsiokulman IUPAC:n etumerkillä. Kolmesta atomista alkaen paneeli Mittaukset antaa myös niiden keskitason, indekseineen (hkl) kun atomit todella ovat siinä, ja kunkin poikkeaman. Yksi atomi antaa lähimmät naapurinsa ja niiden etäisyydet. Valitut atomit numeroidaan ja yhdistetään näkymässä; uusi napsautus atomiin poistaa sen, napsautus taustaan tyhjentää kaiken, ja Kopioi antaa mittaukset tekstinä taulukkolaskentaan.
Välilehden Rakenne osio Sidosvalenssisummat tarkistaa ionirakenteen yhdellä silmäyksellä. Jokainen kationin ja anionin välinen sidos kantaa valenssin exp((R₀ − R)/b), ja ionin sidokset summautuvat sen hapetuslukuun: 2,97 korundin alumiinille, 0,98 vuorisuolan natriumille. R₀ ja b ovat parille julkaistut, ja osio mainitsee artikkelit: oksideille Gagné ja Hawthorne (2015), kun heidän vertailunsa tuhansilla rakenteilla havaitsee ne paremmiksi, muuten Brown ja Altermatt (1985) tai muu artikkeli; jos niitä ei ole, arvio kahdesta alkuaineesta (O'Keeffe ja Brese 1991). Summa, joka poikkeaa hapetusluvusta yli 0,25, näkyy oranssina: liian pitkä tai lyhyt sidos, väärin sijoitettu atomi, väärä alkuaine. Globaali epävakausindeksi tiivistää kopin: alle 0,1 rakenne on jännityksetön, yli 0,2 harvoin pysyvä.
Rakennetiedostot
Mitä teoria sanoo
Julkaistuja rakenteita vaihdetaan muutamassa muodossa. CIF (Crystallographic Information File) on Kansainvälisen kristallografialiiton ja tietokantojen standardi. SHELX (.res, .ins) on yksikideaineiston tarkennusohjelmien muoto, ja POSCAR on VASP-laskentaohjelman muoto, joka antaa kaikki atomit ilman niiden ryhmää. Tiedosto pyöristää koordinaatit (0.666667 eikä 2/3) eikä aina ilmoita ryhmää samalla tavalla: sen lukeminen oikein edellyttää symmetrian löytämistä uudelleen.
Lauessa
Rakenne-valikko lukee CIF-, SHELX- tai POSCAR-tiedoston. CIF-tiedostossa ryhmä tunnistetaan symmetriaoperaatioista, muussa tapauksessa Hall-symbolista ja viimeisenä Hermann–Mauguin-symbolista. Pyöristetyt koordinaatit saavat takaisin tarkan arvonsa, ja atomit asettuvat erikoispaikoilleen. POSCAR-tiedoston symmetria löydetään uudelleen. Sama valikko kirjoittaa rakenteen CIF-, SHELX-, POSCAR-, laajennettuun XYZ- tai PDB-muotoon ja sen verkon CGD-muotoon, jota Systre ja RCSR-tietokanta käyttävät topologian nimeämiseen (dia, pcu…).
Välilehdellä Rakenne osio Superkoppi ja laatta tekee kiteen uudelleen ryhmässä P1, jokainen atomi omana paikkanaan: virheen, korvauksen tai epäjärjestyksen lisäämiseksi tai vietäväksi laskentaohjelmaan. Superkoppi toistaa kopin n₁ × n₂ × n₃ kertaa. Laatta leikkaa kiteen tason (hkl) suuntaisesti: valitaan kerrosten määrä, kukin tason yksi jakso, ja tyhjiö yläpuolella; a ja b ovat tasossa ja c on sitä vastaan kohtisuorassa, kuten pintalaskut odottavat. Kumoa palauttaa alkuperäisen kiteen.
Laatoitukset: 17 tasoryhmää
Mitä teoria sanoo
Tapetti, laattalattia, painettu kangas: kaikki toistavat aihetta tason kahteen suuntaan. Ne ovat kaksiulotteisia kiteitä, ja niihin pätee sama teoria yksinkertaisempana. Aihetta voi kiertää, peilata, siirtää tai yhdistellä näitä liikkeitä, ja kristallografinen rajoitus sallii vain kertalukujen 2, 3, 4 ja 6 kierrot. Tuloksena on täsmälleen seitsemäntoista tasoryhmää, jotka todistettiin 1800-luvulla ja joiden kaikkien sanotaan esiintyvän Alhambran koristeissa.
Jokaisella ryhmällä on perusalueensa: tason pienin osa, josta operaatiot rakentavat koko kuvion. Perusalueeseen piirtäminen on koko laatoituksen piirtämistä. Ryhmät nimetään kahdella tavalla. Kansainvälinen symboli, kuten p4mm, ilmoittaa hilan ja sitten elementit suuntien mukaan. Conwayn orbifold-merkintä, kuten *442, laskee kiertokeskukset ja peilit perusalueen topologiasta.
Kaksi ajatusta rikastaa kuvaa. Kaksiväriset ryhmät (tasossa 46) vaihtavat kopion väriä tietyissä operaatioissa, kuten Escherin grafiikassa, jossa valkoinen kala muuttuu mustaksi. Aliryhmät poistavat operaatioita: p4mm:stä p4:ään siirryttäessä peilikopiot katoavat, eikä aihetta enää peilata.
Lauessa vaihe vaiheelta
- Valitse sääntö. Paneelin yläreunan valitsin Laatoitus | Friisi | Ruusuke valitsee 17 tasoryhmän, 7 friisin – kuvioiden, jotka toistuvat vain yhteen suuntaan kuin reunus – ja ruusukkeiden välillä, jotka kiertyvät yhden pisteen ympäri; sen alla oleva Ryhmä-valikko tarjoaa valitun tyypin ryhmät. Aluksi p4mm antaa neliömäisen kaleidoskoopin, p6m kuusikulmaisen kaleidoskoopin ja p4 tai p6 ruusukkeen, joka kiertyy ilman peilejä.
- Piirrä harmaalle alueelle. Se on ”perusalue”, kuvion pienin osa: kaikki, mitä piirrät siihen, kopioituu kaikkialle. Piirrä-työkalu piirtää vapaalla kädellä valitulla värillä.
- Lisää aiheita. Aihe-työkalu lisää muodon (ympyrä, kolmio, neliö, vinoneliö, viisikulmio, kuusikulmio, tähti, nuoli), kirjaimen, symbolin, emojin tai oman kuvasi. Ulkoasu-paneelissa säädetään sen koko ja kierto. Kiertokeskuksen tai peilin lähellä aihe tarttuu siihen, ja sen kopiot yhtyvät ruusukkeeksi.
- Valitse värit. Jokaisella viivalla ja aiheella on oma värinsä, ja myös taustaväriä voi säätää. Kaksi väriä valitsee yhden 46 kaksivärisestä ryhmästä: kopiot vaihtavat väriä punaisella piirrettyjen operaatioiden kohdalla.
- Katso pelkkää tulosta. Vain kuvio piilottaa kopin, hilan ja symbolit: jäljelle jää pelkkä kuvio.
- Tulosta tai vie. Kuvana näytölle, PDF:nä paperille tai kankaalle ja tapetille saumattomana toistona (katso Tulostus ja kangas).
Säännön vaihtaminen ei muuta piirrostasi: se vain toistuu eri tavalla. Sama vapaalla kädellä piirretty viiva antaa valitun ryhmän mukaan ruusukkeen, kaleidoskoopin tai sirottelukuvion.




Työkaluja on neljä. Valitse siirtää aihetta tai viivaa kaikkine kopioineen, Aihe asettaa aiheen, Piirrä piirtää vapaalla kädellä ja Pyyhi poistaa sen, mitä kosketetaan. Epäsymmetrinen aihe, kuten kirjain F, näyttää, mitä kukin operaatio tekee: kierrot kääntävät sitä, peilaukset peilaavat. Erikoispaikassa kopiot osuvat päällekkäin, ja aihe, jonka symmetria on paikkaansa alhaisempi, tekee sen näkyväksi. Sivupaneeli luettelee ryhmän operaatiot ja tarjoaa sen aliryhmät ja yliryhmät, joilla on sama koppi. Näyttö-osiossa Laajuus näyttää Koko taso -näkymän (oletus) tai Osa-näkymän, jossa on sarakkeita × rivejä koppeja 1 × 1:stä 12 × 12:een, rajattuna ja leikattuna kopin reunoista: hyödyllinen, kun halutaan näyttää yksi koppi tai 2 × 2 -lohko taululla.
Laattalattian säännön löytäminen. Aseta lattian, kankaan tai painokuvion valokuva kuvion alle. Säädä sen paikka, koko, kierto ja peittävyys ja sovita koppi kuvan toistoon. Kokeile sitten ryhmiä, kunnes symbolit osuvat mallin kiertokeskuksiin ja peileihin. Tutorin tunnistusharjoitukset harjaannuttavat silmää.



Friisit: nauhan 7 ryhmää
Mitä teoria sanoo
Friisi, reunus, kirjonta tai laattarivi toistuu vain yhteen suuntaan. Nauhan mahdollisia symmetrioita on vähemmän: vain seitsemän ryhmää. Conway antoi niille nimet, jotka jäävät mieleen kävellessä, niiden jälkien mukaan, jotka kävelijä jättäisi: hyppy, askel, sivulaukka, pyörähtävä hyppy… Esimerkiksi friisi p11g on askelten jälki lumessa, liukupeilaus nauhaa pitkin.
Lauessa
Valitsin Laatoitus | Friisi | Ruusuke siirtyy friiseihin; Ryhmä-valikko tarjoaa silloin kaikki seitsemän symboleineen, orbifold-merkintöineen ja Conwayn nimineen. Nauha piirretään kopin parametrin b korkuisena. Kaikki laatoituksen työkalut toimivat siinä.
Mandalat ja ruusukkeet
Mitä teoria sanoo
Ruusuke, lasimaalaus, kukka tai mandala ei toistu koko tasossa: sen kuvio kiertyy yhden pisteen ympäri. Leonardo da Vinci oli huomannut, että äärellisellä kuviolla on vain kahdenlaista symmetriaa:
- Cₙ: pelkät n kiertoa. Kaikki sakarat kiertyvät samaan suuntaan kuin tuulimylly.
- Dₙ: n kiertoa ja n peiliä keskipisteen kautta, kuten tähdessä tai katedraalin ruusuikkunassa.
Toisin kuin laatoituksissa, mikä tahansa kertaluku käy: 5, 8, 12 tai 13. Tämä on kristallografinen rajoitus toisin päin katsottuna. Yksittäisellä kuviolla voi olla kertaluvun 5 symmetria, jaksollisella laatoituksella ei koskaan. Penrosen kvasikiteiden keskellä taas on kertaluvun 5 tai 10 ruusukkeita.
Lauessa
Valitsin Laatoitus | Friisi | Ruusuke (”Mandala”, kun käyttötarkoitus on Muotoilu) avaa työpajan. Laskuri Kertaluku valitsee n:n väliltä 1–24, ja kytkin Peilit vaihtaa Cₙ:stä Dₙ:ään. Piirrä tai aseta aihe harmaaseen sektoriin, perusalueeseen: jokainen viiva kopioituu keskipisteen ympäri. Peilille tai keskipisteeseen asetettu aihe tarttuu siihen ja saa vähemmän kopioita, kuten aiheluettelo kertoo (paikkasymmetria ja kopioiden määrä). Zoomaus tai nipistys suurentaa kuviota yksityiskohtien piirtämistä varten. Peilit ohjaavat kättä; Symmetriaelementit piilottaa ne. Kaksi väriä vuorottelee sektoreita, ja kuvan voi viedä PNG:nä tai vektori-PDF:nä. Viivojen paksuus ja tyyli (yhtenäinen, katkoviiva, pisteviiva, hiekkajauhe putoamissäteineen) säädetään viivaluettelon alla Laatoitus- ja Ruusuke-työpajoissa.



Diffraktio
Mitä teoria sanoo
Atomien väliset etäisyydet ovat ångströmin (10−10 m) luokkaa, tuhat kertaa liian pieniä näkyvälle valolle. Kide valaistaan siksi aallolla, jonka aallonpituus on samaa suuruusluokkaa: röntgensäteillä, neutroneilla tai elektroneilla. Jokainen atomi sirottaa hieman aaltoa. Koska kide on jaksollinen, nämä aallot vahvistavat toisiaan vain tietyissä suunnissa, joissa ne muodostavat teräviä pisteitä, heijastuksia. Muualla ne kumoavat toisensa.
- Geometria antaa kopin. Kide nähdään yhdensuuntaisten tasojen parvina, jotka merkitään Millerin indekseillä (h k l) ja joiden väli on d. Parvi heijastaa aallon, kun 2 d sin θ = n λ: tämä on Braggin laki. Jokainen heijastus vastaa käänteishilan pistettä etäisyydellä 1/d origosta. Heijastusten suuntien mittaaminen on siis hilan mittaamista.
- Intensiteetit antavat atomit. Heijastuksen intensiteetti riippuu atomien paikoista ja lajeista rakennetekijän F kautta. Jokainen atomi tuo siihen aallon, jonka vaihe riippuu sen paikasta; niiden summa tekee heijastuksesta voimakkaan tai heikon.
- Sammumiset antavat ryhmän. Jotkin heijastukset ovat nollia atomeista riippumatta. Keskitetty hila sammuttaa kokonaisia parvia; ruuviakseli tai liukupeilaustaso sammuttaa toisia. Nämä systemaattiset sammumiset paljastavat hilatyypin ja osan avaruusryhmästä.
- Laue-luokka. Diffraktiokuvio on aina keskeissymmetrinen (Friedelin laki). Se näyttää siis pisteryhmän, johon on lisätty symmetriakeskus: sen Laue-luokan, yhden avaruuden 11:stä tai tason 6:sta.
Mittaus antaa jokaisen heijastuksen intensiteetin mutta ei sen aallon vaihetta. Atomien kuvaan päästäkseen tarvitaan kuitenkin molemmat, Fourier-synteesin avulla. Tämä on vaiheongelma, rakenteenratkaisun ydin. Patterson-funktio, joka ei tarvitse vaiheita, näyttää atomien väliset vektorit eikä itse atomeja.
Kaavat
Käänteishila ja tasojen väli:
Braggin laki ja sen kanssa yhtäpitävä Laue-ehto (Ewaldin pallo, ):
Rakennetekijä ja intensiteetti:
Elektronitiheys ja Patterson-funktio, joka ei tarvitse vaiheita :
Lauessa
Jokaisella tason työpajalla on oma diffraktiopaneelinsa. Laatoitukselle: heijastukset (h k), niiden intensiteetti |F|², renkaalla merkityt systemaattiset sammumiset ja Laue-luokka. Kvasikiteelle: Braggin piikit tai koko intensiteettikartta logaritmisella asteikolla.
Suurennuspainike avaa kuvion suureen näkymään. Siinä voi zoomata ×64:ään asti (nipistys, painikkeet, kaksoisosoitus suurennettavaan kohtaan) ja liikkua vetämällä. Jokaisella zoomauksella näkyvä alue lasketaan uudelleen: heikompia piikkejä ilmestyy, kartta tarkentuu, ja yli ×3:n suurennuksella jokaisessa heijastuksessa näkyvät sen indeksit. Kirkkaus ja Kontrasti tuovat esiin heikot piikit. Kuvion voi viedä PNG- tai vektori-PDF-muodossa ja heijastukset CSV-muodossa.
Fourier-synteesi kulkee päinvastaiseen suuntaan: se rakentaa aiheen uudelleen sen diffraktiosta. Oikeilla vaiheilla aihe palaa; nollavaiheilla tai satunnaisilla vaiheilla se ei palaa. Tämä on vaiheongelma yhdellä silmäyksellä. Patterson-kartta näyttää aiheiden väliset vektorit.
Kvasikiteet
Mitä teoria sanoo
Vuonna 1982 Dan Shechtman havaitsi alumiinin ja mangaanin seoksen, joka diffraktoi terävinä piikkeinä kuin kide mutta kertaluvun 10 symmetrialla, jonka kristallografinen rajoitus kieltää. Kyse ei ollut virheestä: aine voi olla järjestäytynyttä olematta jaksollista. Tällaisia aineita kutsutaan kvasikiteiksi (kemian Nobelin palkinto 2011). Matemaatikkojen 1970-luvulla löytämät Penrosen laatoitukset ovat niiden kaksiulotteinen malli: kaksi vinoneliötä, jotka peittävät tason toistumatta koskaan.
Salaisuus on piilotettu ulottuvuus. Kvasikide on korkeampiulotteisen kiteen leikkaus, joka on projisoitu avaruuteemme irrationaalisessa kulmassa. Penrosen laatoitus syntyy näin viisiulotteisesta hilasta. Hilasta pidetään ne pisteet, jotka osuvat lähelle tasoa kohtisuoran avaruuden ”ikkunassa”, ja ne projisoidaan. Koska lähtöhila on jaksollinen, diffraktiossa säilyvät terävät piikit; koska projektio on irrationaalinen, tulos ei koskaan toistu.
Saman rakenteen saa myös de Bruijnin hiloista, joissa on yksi yhdensuuntaisten suorien parvi kutakin suuntaa kohden ja yksi laatta kutakin leikkauspistettä kohden, tai Penrosen tapauksessa inflaatiolla: jokainen laatta jaetaan pienemmiksi laatoiksi kultaisen leikkauksen suhteessa. Leikkauksen siirtämistä kutsutaan fasoniksi: laattoja kääntyy siellä täällä, ja laatoitus pysyy kelvollisena. Samat ajatukset pätevät erikoisempiinkin joukkoihin, kuten hilan näkyviin pisteisiin, joita mikään ei peitä origosta katsottuna. Ne eivät ole koskaan jaksollisia, niissä on kaikenkokoisia aukkoja, ja silti niiden diffraktio koostuu pelkistä terävistä piikeistä.
Näillä laatoituksilla on myös taiteellinen historiansa. Girihit, persialaisen ja islamilaisen arkkitehtuurin punotut viivakoristeet, on piirretty piilotettujen laattojen päälle. Isfahanin Darb-i Imamin pyhäkön (1453) girihit noudattavat lähes täsmälleen Penrosen laatoitusta, viisi vuosisataa ennen Penrosea (Lu ja Steinhardt, Science, 2007).
Lauessa
Työpaja tarjoaa kolme laatoitusta: Penrose (kertaluku 10), Ammann–Beenker (kertaluku 8) ja dodekagonaalinen (kertaluku 12), rakennettuina hiloista tai Penrosen tapauksessa inflaatiolla (Rakennettu menetelmällä). Fasoni-liukusäätimet siirtävät leikkausta. Kohtisuora avaruus näyttää, mihin kukin kärkipiste osuu: vie osoitin kärkipisteen päälle löytääksesi sen. Diffraktiopaneeli näyttää piikit tai intensiteettikartan.
Laatat-osio antaa jokaiselle laattalajille oman värin ja säätää sivut (nolla piilottaa ne). Koristelu-valikko lisää viivoja, jotka jatkuvat laatasta toiseen: Penrosen kaaret, jotka piirtävät sen sovitussäännöt, kaaria sivujen keskipisteiden välille, nauhoja, jotka seuraavat de Bruijnin viivoja, sekä girih-punontaa 36°:n, 54°:n tai 72°:n kulmassa sivuihin. Suunnittele laatat… avaa laatan suurena, jotta voit piirtää siihen omia viivojasi ja lisätä aiheita. Kaikki, mitä siinä teet, toistuu jokaisessa samanlajisessa laatassa sen mukana kiertyneenä, ja viiva, joka päättyy johonkin sivujen merkityistä pisteistä, jatkuu viereiseen laattaan.
Kuvio-valikko tarjoaa myös neliö- tai kolmiohilan näkyvät pisteet. Vie osoitin pisteen päälle nähdäksesi sen näkölinjan ja pisteen, joka sen peittää. Asetus k antaa k-vapaat pisteet; näkyvät pisteet ovat tapaus k = 1.




Laue-kuvio
Mitä teoria sanoo
Vuonna 1912 Max von Laue keksi lähettää röntgensäteitä kiteen läpi. Walter Friedrich ja Paul Knipping tekivät kokeen, ensin kuparisulfaatilla ja sitten sinkkivälkkeellä. Valokuvalevylle ilmestyi säännöllisesti järjestyneitä täpliä. Koe todisti kaksi asiaa kerralla: röntgensäteet ovat aaltoja, ja kide on atomien hila. Laue sai fysiikan Nobel-palkinnon vuonna 1914.
Säde on valkoinen: se sisältää kaikki kaistan aallonpituudet, ja kide pysyy paikallaan. Kukin hilatasoparvi muodostaa säteen kanssa kulman θ. Se valitsee spektristä aallonpituuden, joka toteuttaa Braggin lain, ja heijastaa sen suuntaan, joka poikkeaa 2θ, ja jättää sinne täplän. Saman vyöhykkeen tasot, jotka ovat yhdensuuntaisia saman akselin kanssa, antavat täpliä, jotka asettuvat läpäisyssä ellipsille ja takaisinheijastuksessa hyperbelille.
Täplien sijoittelu näyttää kiteen symmetrian säteen suunnasta katsottuna. Säteen suuntainen neljäkertainen akseli antaa kuvion, joka toistuu neljänneskierroksen välein. Diffraktio lisää aina symmetriakeskuksen (tämä on Friedelin laki): kuvio näyttää siis Laue-luokan eikä kideluokkaa. Tämä on menetelmän tärkein käyttö: kiteen suuntaaminen ennen sen leikkaamista.
Yksi täplä kokoaa useita harmonisia. Tasot (100), (200) ja (300) heijastavat aallonpituudet λ, λ/2 ja λ/3 samaan suuntaan. Kun ensimmäinen heijastus on sammunut, täplä on silti olemassa seuraavien ansiosta.
Täplästä tasoihin
Kuviota voi lukea myös takaperin: täplästä palataan sen tuottaneeseen tasoparveen. Mitataan täplän paikka filmillä, (x, y), ja kiteen etäisyys filmistä D. Diffraktoitunut säde kulkee kiteestä täplään; se muodostaa tulevan säteen kanssa kulman 2θ, jolle tan 2θ = r/D, missä r on täplän etäisyys keskipisteestä. Heijastus noudattaa peilin sääntöä: tasojen normaali on tulevan ja diffraktoituneen säteen välisen kulman puolittaja. Se on siis vektorin û − n̂ suuntainen, joka on diffraktoituneen ja tulevan säteen yksikkövektorien erotus. Sen komponentit kopin akseleilla a, b ja c ovat verrannollisia indekseihin (h k l).
Otetaan vuorisuola suuntaan [001], filmi 40 mm:n päässä ja täplä kohdassa (0, 30) mm, kun filmillä ylöspäin on b. Silloin û = (0; 30; 40)/50 = (0; 0,6; 0,8), n̂ = (0; 0; 1) ja û − n̂ = (0; 0,6; −0,2), joka on verrannollinen vektoriin (0, 3, −1): kyseessä ovat tasot (0 3 1̄). F-hila kuitenkin sammuttaa heijastuksen (0 3 1̄): täplä syntyy sen harmonisesta (0 6 2̄). Kunkin täplän aallonpituutta ei tunneta: Laue-kuvio antaa tasojen suunnan eli kiteen orientaation, mutta ei niiden välimatkoja. Laboratoriossa täplät siirretään stereografiseen projektioon Leonhardtin verkolla läpäisyssä tai Greningerin verkolla takaisinheijastuksessa, ja tasojen väliset kulmat tunnistetaan.
Kaavat
Braggin laki valitsee aallonpituuden kullekin tasoparvelle, jonka tasoväli on ja joka muodostaa säteen kanssa kulman :
Tasomaisella filmillä etäisyydellä kiteestä, läpäisyssä, täplä on etäisyydellä keskipisteestä:
Täplästä (x, y), kun filmi on etäisyydellä , tasojen normaaliin ja sitten niiden indekseihin:
Lauessa
Kide-työpajassa Laue-kuvio (välilehdellä Diffraktio) avaa paneelin stereogrammin yläpuolelle. Valkoinen säde 0,25:stä 2,5 Å:iin kulkee kiteen läpi näkymän suunnassa. Filmi on tasomainen, sivultaan 100 mm, 40 mm:n päässä kiteestä. Filmi-valinta sijoittaa sen kiteen taakse (Läpäisy, keskellä säteenpysäytin) tai sen eteen (Takaisinheijastus, keskellä reikä, josta säde kulkee). Kun kidettä käännetään, täplät liikkuvat. Katso suuntaan -painikkeet asettavat akselin säteen suuntaan. Täplän koko ja tummuus seuraavat sen intensiteettiä, joka on kaikkien kaistan harmonisten summa. Paneelin suurennuspainike avaa kuvion isona: siinä valitaan säteily (röntgensäteet putken jännitteellä tai neutronit), aallonpituuskaista ja filmin etäisyys; kuvaa voi zoomata, ja täplän osoittaminen näyttää sen indeksit, harmoniset, 2θ:n ja d:n. Täplät viedään CSV-muodossa. Käsin tehdyn laskun voi tarkistaa: täplän osoittaminen suurennetussa kuviossa näyttää sen indeksit. Harjoitukset ”Suolan Laue-kuvio” ja ”Kvartsin Laue-kuvio” käyvät tämän polun läpi vaihe vaiheelta.
![Kolme Laue-kuviota: vuorisuola suuntaan [001] läpäisyssä, kvartsi suuntaan c, vuorisuola takaisinheijastuksessa](../../../img/laue-pattern.jpg)
Jauhediffraktogrammi
Mitä teoria sanoo
Useimmat näytteet eivät ole yksikiteitä vaan jauheita: tuhansia pieniä, satunnaisesti suuntautuneita kiteitä. Jokainen tasoparvi löytää niistä aina muutaman sopivasti suuntautuneen kristalliitin, joten jokaisesta heijastuksesta tulee säteen ympärille kartio, jonka puolikulma on 2θ. Näytteen ympärille kierretyssä filmissä, Debye–Scherrer-kamerassa, jokainen kartio jättää kaariparin. Nykyaikainen diffraktometri mittaa intensiteetin 2θ:n funktiona: tämä on jauhediffraktogrammi, kiteisen faasin sormenjälki.
Jauhediffraktogrammin viiva kokoaa kaikki heijastukset, joilla on sama etäisyys d. Sen intensiteetti riippuu useasta tekijästä:
- rakennetekijästä;
- monikerrasta eli ekvivalenttien heijastusten määrästä (kuutiollisessa kiteessä heijastuksella 200 kuusi);
- geometrisesta tekijästä, niin sanotusta Lorentzin ja polarisaation tekijästä;
- atomien lämpöliikkeestä (tekijä B), joka heikentää suuria kulmia.
Viiva voi puuttua kahdesta hyvin erilaisesta syystä. Se voi olla symmetrian sammuttama atomeista riippumatta: keskityksen, ruuviakselin tai liukupeilaustason. Se voi myös olla atomien itsensä kumoama, kuten timantin viiva 222.
Kaavat
Jauhediffraktogrammin viivan intensiteetti, kun on monikerta, Lorentzin ja polarisaation tekijän kera:
Lauessa
Kide-työpajassa Jauhediffraktogrammi (välilehdellä Diffraktio) tuo näkymän alle kiteen diffraktogrammin, joka lasketaan uudelleen aina, kun atomia siirretään. Se lasketaan röntgensäteille Waasmaierin ja Kirfelin atomisirontatekijöillä ja neutroneille koherenteilla sirontapituuksilla. Suurennettuna se näyttää asetuksensa (säteily, aallonpituus, Kα₂-viiva, B, piikkien leveys, suurin 2θ), viivataulukon ja Debye–Scherrer-filmin. Taulukko kertoo, miksi viiva puuttuu: keskityksen, ruuviakselin tai liukupeilaustason sammuttama tai atomien kumoama. Identtiset pisteet -asetuksella jokainen atomi sirottaa samalla tavalla: jäljelle jäävät vain hila ja paikat, ja vuorisuolan parittomat viivat katoavat, koska Na:ta ja Cl:ää ei enää voi erottaa toisistaan. Viivat voi viedä CSV-muodossa ja käyrän .xy-muodossa.

Todellinen jauhemittaus: tarkennus
Mitä teoria sanoo
Todellinen mittaus ei koskaan näytä täysin samalta kuin laskelma. Piikeillä on leveys ja muoto, jotka riippuvat laitteesta ja näytteestä; mukaan tulee tausta, ja laitteen nollakohta on hieman siirtynyt. Kupariaanodilla jokainen viiva on lisäksi kahdentunut Kα₂-viivan takia. Rietveldin menetelmä vertaa mittausta piste pisteeltä laskettuun diffraktogrammiin ja säätää parametreja, kunnes ero on mahdollisimman pieni, pienimmän neliösumman menetelmällä. Tuloksena on tarkka koppi, usein 10−4 Å:n tarkkuudella, ja todiste siitä, että malli kuvaa näytettä hyvin.
Viivan profiili mallinnetaan pseudo-Voigt-funktiolla, Gaussin ja Lorentzin funktion sekoituksella. Sen leveys muuttuu kulman mukana Cagliotin lain mukaisesti, ja tausta noudattaa Tšebyšovin polynomia. Laatua arvioidaan kahdella yhteensopivuusluvulla: Rwp on painotettu ero, ja χ² vertaa tätä eroa odotettuun laskentakohinaan. Lähellä 1:tä oleva χ² tarkoittaa, että malli selittää mittauksen niin hyvin kuin kohina sallii.
Kaavat
Viivojen leveys (Caglioti) ja minimoitava summa painoin :
Yhteensopivuusluvut ( pistettä, parametria):
Lauessa
Jauhediffraktogrammin katselimessa Mittaus-osio tuo tiedoston: kaksi tai kolme saraketta (2θ, intensiteetti, keskihajonta) .xy-, .xye-, .dat- tai CSV-muodossa, jauhe-CIF tai GSAS-tiedosto. Mittaus asettuu laskelman päälle (pisteet, laskettu käyrä punaisella, erotus alapuolella). Valitaan tarkennettavat parametrit (skaala, nollakohta, näytteen siirtymä, tausta, leveydet, sekoitussuhde, epäsymmetria, koppi) ja 2θ-alue, minkä jälkeen Tarkenna käynnistää sovituksen kahdessa vaiheessa taustalla. Laue näyttää Rwp:n, χ²:n ja tarkennetun kopin; Käytä koppia kirjoittaa sen dokumenttiin. Laue on validoitu näin todellisella NIST:n LaB₆-standardin mittauksella: sertifioitu koppi löytyy 3 × 10−4 Å:n tarkkuudella.
Tuntematon jauhe: indeksointi
Mitä teoria sanoo
Jos ei tiedetä, mitä on mitattu, on ensin löydettävä koppi: tämä on indeksointi, joka antaa jokaiselle viivalle indeksit (h k l). Kuutiolliselle kopille se on melkein leikkiä. Viivojen arvot 1/d² ovat kokonaislukujen h² + k² + l² suhteissa, ja esiintyvien kokonaislukujen jono paljastaa jopa hilan. Alemmalla symmetrialla on etsittävä kahta tai kolmea parametria kerralla, ja mahdollisten ratkaisujen määrä kasvaa nopeasti. Ratkaisun laatua mitataan de Wolffin hyvyysluvulla M₂₀: se on suuri, kun viivat osuvat kohdalleen ja harva laskettu viiva jää havaitsematta. Kun koppi on löydetty, puuttuvat viivat kertovat, mitkä avaruusryhmät ovat mahdollisia.
Kaavat
Kuutiolliselle kopille sekä de Wolffin hyvyysluku (, laskettua viivaa 20. havaittuun viivaan asti, keskimääräinen poikkeama):
Lauessa
Katselimen Indeksointi-osio löytää mittauksen piikit (merkitty oransseilla kolmioilla). Sitten se etsii kuutiolliset, tetragonaaliset, heksagonaaliset ja ortorombiset kopit, jotka selittävät ne, M₂₀:n mukaan järjestettyinä. Monokliinisia ja trikliinisiä koppeja ei etsitä. Valitulle kopille Laue ehdottaa yhteensopivia avaruusryhmäperheitä, rajoittavimmat ensin. Käytä tätä koppia ja ryhmää kirjoittaa ne dokumenttiin, ja tarkennus voi alkaa.
Vyörakenteet
Mitä teoria sanoo
Yksittäisessä atomissa elektronilla on käytettävissään vain muutama energiataso. Kiteessä valtava määrä samanlaisia atomeja tulee lähelle toisiaan: jokainen taso levenee energiavyöksi, jossa on yhtä monta tilaa kuin kiteessä on koppeja. Kiteen elektroni on aalto, joka kulkee koko hilan läpi. Sen tila ilmaistaan aaltovektorilla k, ja sen energia riippuu k:sta. Koska hila toistuu, riittää antaa k:n vaihdella yhdessä käänteishilan kopissa: Brillouinin vyöhykkeessä.
Vyöt piirretään polkua pitkin, joka yhdistää vyöhykkeen korkean symmetrian pisteet. Näillä pisteillä on vakiintuneet nimet: Γ keskipisteessä, X neliön muotoisen tahkon keskellä, L kuusikulmaisen tahkon keskellä. Myös niitä yhdistävillä suorilla on nimet: Δ Γ:sta X:ään, Λ Γ:sta L:ään, Σ Γ:sta K:hon.
Kuhunkin vyöhön mahtuu kaksi elektronia koppia kohti, yksi kumpaakin spiniä. Vyöt täytetään valenssielektroneilla alhaalta ylöspäin:
- jos viimeinen täysi vyö on erotettu seuraavasta tyhjällä välillä, kielletyllä vyöllä eli energia-aukolla Eg, kide on eriste (useita eV, kuten suola) tai puolijohde (noin 1 eV, kuten pii);
- jos vyö on vain osittain täynnä, elektronit liikkuvat vaivatta: kyseessä on metalli. Täysien ja tyhjien tilojen rajaa kutsutaan Fermi-tasoksi.
Energia-aukko ratkaisee, mitä valoa kide absorboi. Fotoni, jonka energia ylittää arvon Eg, voi nostaa elektronin valenssivyöltä johtavuusvyölle; vähäenergisempi fotoni kulkee kiteen läpi. Energia-aukko on suora, kun valenssivyön huippu ja johtavuusvyön pohja ovat samalla k:lla, kuten galliumarsenidissa pisteessä Γ. Silloin kide sekä absorboi että emittoi valoa hyvin: siitä tehdään LEDejä ja lasereita. Muuten energia-aukko on epäsuora, kuten piissä Γ:sta suoralle Δ: lisäksi tarvitaan hilavärähtely, fononi, eikä kide juuri emittoi valoa.
Kaavat
Vapaan elektronin energia sekä aallonpituus, jota pidempiä aaltoja kide, jonka energia-aukko on , ei enää absorboi:
Lauessa
Kide-työpajassa Vyörakenne (välilehdellä Ominaisuudet) asettaa näkymän viereen pienen vyökaavion, jossa näkyy energia-aukon arvo tai merkintä Metalli. Suurennettuna se näyttää Brillouinin vyöhykkeen kolmiulotteisena nimettyine pisteineen, vyöt tavanomaista polkua pitkin sekä tilatiheyden. Puolijohteelle tai eristeelle Absorptio-välilehti antaa dielektrisen funktion, taitekertoimen, absorptiokertoimen, heijastavuuden ja Tauc-kuvaajan. Tarjolla on kolme menetelmää:
- empiirinen pseudopotentiaali, sovitettu optisiin mittauksiin, neljälletoista timantti- tai sinkkivälkerakenteiselle puolijohteelle (Si, Ge, GaAs, InP, ZnS…): se on tarkin;
- tiukan sidoksen malli mille tahansa kiteelle, jossa on atomeja: ensisilmäys, metalli vai ei, ja vöiden muoto;
- tyhjä hila, vyöhykkeeseen laskostetut vapaat elektronit, jotta ymmärretään, mistä vyöt syntyvät.
Lasketut energia-aukot poikkeavat usein hieman mitatuista. Mitattu energia-aukko -painike nostaa johtavuusvyöt mitattuun arvoon: nämä ovat ”sakset”. Vyöt, tilatiheys ja spektri viedään CSV-muodossa, kuvaajat kuvina. Esimerkit Pii ja Galliumarsenidi avautuvat suoraan vöihinsä.
Sakset selkeästi: mikään vyömalli ei anna energia-aukon leveyttä oikein (tutkimuksen DFT-laskut antavat sen 30–50 % liian pieneksi, tiukan sidoksen malli joskus liian suureksi), mutta vöiden muoto on hyvä. Sakset leikkaavat kaavion energia-aukon keskeltä ja siirtävät kaikkia tyhjiä vöitä ylös tai alas yhtenä lohkona mitattuun energia-aukkoon asti; muu ei muutu. Tämä määrää energian, jolla kide alkaa absorboida, siis sen värin ja läpinäkyvyyden, sekä sen taitekertoimen, joka pienenee aukon kasvaessa. Liukusäädin Energia-aukon korjaus (sakset) ulottuu −3:sta +3 eV:iin; Mitattu energia-aukko asettaa sen, kun arvo tunnetaan (pseudopotentiaalin puolijohteet ja parikymmentä tavallista kidettä tiukan sidoksen mallissa: timantti, vuorisuola, korundi, kvartsi, kalsiitti, rutiili…). Spektri seuraa heti.
Taulukon kahden puolijohteen seos — Si₁₋ₓGeₓ, In₁₋ₓGaₓAs, GaAs₁₋ₓPₓ… — lasketaan virtuaalikiteenä: sen muototekijät ovat kahden yhdisteen muototekijöiden keskiarvo, painotettuna yhteisen paikan osuuksilla. Rakenne-välilehden Seos-osio liu'uttaa x:ää yhdisteestä toiseen, ja koppi seuraa Vegardin lakia. Siinä näkyy, miten GaAs₁₋ₓPₓ:n energia-aukko muuttuu suorasta epäsuoraksi (noin x = 0,36; mitattu 0,45) ja miten Si₁₋ₓGeₓ:ssä germaniumin johtavuusvyön laakso ohittaa piin laakson (noin x = 0,93; mitattu 0,85). Virtuaalikide jättää epäjärjestyksen pois: siitä puuttuu suurin osa energia-aukon epälineaarisuudesta (In₀.₅₃Ga₀.₄₇As: laskettu 0,91 eV, mitattu 0,75 eV), ja se antaa vain yhden fononiperheen, kun todellisella seoksella on kaksi.
Kide, joka ei ole kuutiollinen, ei ole kaikissa suunnissa samaa taitekerrointa: kalsiitti kahdentaa kuvat, koska sen c-akselia vastaan kohtisuoraan polarisoitu valo näkee tavallisen taitekertoimen nₒ = 1,658 ja akselin suuntaan polarisoitu valo epätavallisen taitekertoimen nₑ = 1,486. Absorptio-välilehden valikko Polarisaatio näyttää spektrin valinnoille E ⊥ c (tavallinen), E ∥ c (epätavallinen) tai Polarisaatioiden keskiarvo (kolme akselia kaksiakseliselle kiteelle). Taulukko Taitekerroin aallonpituudella 589 nm asettaa rivin Mitattu kahden mallin rinnalle: Pistedipolit, joissa jokainen ioni muotoutuu kaikkien muiden kentässä, ja Vyöt, energia-aukon korjauksella, joissa elektronit liikkuvat koko kiteen läpi. Laue merkitsee Suositeltu sen, joka osui tällaisella kiteellä lähimmäs mittausta: pistedipolit ionikiteelle, jolla on leveä energia-aukko (alle 4 % kalsiitilla, kvartsilla, korundilla, vuorisuolalla…), vyöt alle 5 eV:n (puolijohteet, rutiili); vyöt taas antavat kahtaistaittavuuden nₑ − nₒ oikean etumerkin kaikilla viidellä testatulla yksiakselisella kiteellä.
Dispersio — värin mukaan muuttuva taitekerroin — näkyy käyrällä Taitekerroin n, ekstinktio κ: kiteille, joiden dispersio on mitattu (kalsiitti, kvartsi, korundi, rutiili, fluoriitti, vuorisuola, CsCl, sinkkivälke, timantti, SrTiO₃, pii, GaAs), käyrä Mitattu piirretään katkoviivana päälle valitulle polarisaatiolle. Taitekerrointaulukkoon tulee sarake V_d, Abben luku: mitä pienempi se on, sitä enemmän kide levittää valkoisen valon sateenkaareksi (timantti 55, rutiili 10, siitä sen ”tuli”). Viimeinen rivi antaa suositellun mallin yhden termin Sellmeier-kaavan valmiina liitettäväksi optiikan suunnitteluohjelmaan; vienti Optinen spektri (CSV)… sisältää myös mitatun taitekertoimen. Malli osuu Abben lukuun 20 %:n tarkkuudella 11 säteellä 14:stä: optiikkaa suunnitellessa käytä mieluummin mitattua käyrää.

Metallissa Fermi-taso leikkaa vöitä: miehitetyt tilat täyttävät osan Brillouinin vyöhykkeestä, ja Fermi-pinta erottaa ne tyhjistä tiloista. Juuri se ratkaisee sähkönjohtavuuden, elektronien ominaislämmön ja vasteen magneettikenttään. Suurennetussa katselimessa Fermi-pinta piirtää sen vyöhykkeeseen tiukan sidoksen mallilla lasketulle metallille tai vapaille elektroneille (tyhjä hila), kunkin vyön omalla värillään, ja alle sen leikkauksen tasolla, joka kulkee Γ:n kautta poikittain näkymään nähden: vyöhykkeen kääntäminen kääntää leikkausta. Kuparin vapaat elektronit antavat pallon, joka on kokonaan vyöhykkeen sisällä; tiukan sidoksen mallissa se pullistuu kauloiksi, jotka koskettavat kahdeksaa kuusikulmaista tahkoa pisteissä L, kuten Pippardin mittaukset osoittivat (1957). Alumiinin kolmella elektronilla vapaa pallo ulottuu toiseen ja kolmanteen vyöhykkeeseen: tämä on Harrisonin konstruktio.
Kiteen värähtelyt: fononit
Mitä teoria sanoo
Kiteen atomit eivät ole paikallaan: ne värähtelevät tasapainoasemansa ympärillä sidostensa varassa kuin jousien päässä. Värähtely etenee koko kiteessä aaltona, jonka aaltovektori on q; sen kvanttia kutsutaan fononiksi. Kuten elektroneilla, riittää käydä q läpi Brillouinin vyöhykkeessä, ja taajuus piirretään samaa polkua pitkin kuin vyöt.
Kiteellä, jonka alkeiskopissa on N atomia, on 3N haaraa:
- kolme akustista haaraa, jotka lähtevät nollasta pisteessä Γ: koko koppi liikkuu yhtenä kappaleena, ja pitkillä aallonpituuksilla ne ovat ääniaaltoja, yksi longitudinaalinen ja kaksi transversaalista;
- 3N − 3 optista haaraa, joissa saman kopin atomit värähtelevät toisiaan vastaan. Ionikiteessä niihin liittyy dipoli, ja ne absorboivat infrapunasäteilyä.
Ionikiteessä longitudinaalinen optinen värähtely synnyttää lisäksi sähkökentän, joka jäykistää sitä: sen taajuus (LO) on suurempi kuin transversaalisten värähtelyjen (TO). Ero riippuu ionien varauksista ja elektronien varjostuksesta.
Jäykät sidokset ja kevyet atomit värähtelevät nopeasti: timantti yltää 40 THz:iin, vuorisuola ei ylitä 8 THz:ä. Fononit määräävät ominaislämpökapasiteetin ja lämmönjohtumisen, ja juuri niitä pii tarvitsee ylittääkseen epäsuoran energia-aukkonsa.
Kaavat
Atomiketju, jossa atomien massa on , niitä yhdistävien jousien jäykkyys ja hilaväli :
Lauessa
Vyörakenteen katselimessa Fononit-välilehti piirtää haarat samaa polkua pitkin yhdessä värähtelyjen tilatiheyden kanssa, yksikkönä THz, cm⁻¹ tai meV. Martinin tutkimille tetraedrisille puolijohteille (Si, Ge, GaAs, InP…) jouset ovat Keatingin mallin jousia, sovitettuina elastisiin vakioihin. Ionikiteessä (vuorisuola, fluoriitti, perovskiitit…) ionit vetävät ja hylkivät toisiaan varaustensa välityksellä: Laue lisää nämä Coulombin voimat, ja Γ:n lähellä longitudinaalinen optinen haara nousee transversaalisten yläpuolelle, kuten infrapunamittaukset osoittavat. Muille kiteille Laue asettaa naapurien välille yleiset jouset sidoksen luonteen mukaan (kovalenttinen tai metallinen) ja pitää grafiitin kerrokset koossa. Se on ensisilmäys haaroihin, ja jousten jäykkyyttä voi säätää mittaukseen vertaamista varten. Nollan alapuolelle piirretty haara kertoo rakenteesta, joka mieluummin vääristyisi: huoneenlämmössä kuutiollinen strontiumtitanaatti vääristyy näin alle 105 K:n lämpötilassa.
Valo ja kide: infrapuna, Raman, kahtaistaitto
Mitä teoria sanoo
Näkyvän valon aallonpituus on tuhansia kertoja alkeiskoppia suurempi: valo näkee värähtelyt vain Brillouinin vyöhykkeen keskellä, pisteessä Γ. Niitä voi havaita kahdella tavalla:
- infrapunasäteily absorboituu moodiin, joka saa sähköisen dipolin värähtelemään, kun vastakkaismerkkisesti varautuneet ionit liikkuvat toisiaan vastaan;
- Raman-sironta muuttaa laserin väriä hieman, kun moodi muuttaa elektronipilven muotoa eli polarisoituvuutta.
Symmetria ratkaisee, mitkä moodit ovat aktiivisia. Kiteessä, jolla on symmetriakeskus, moodi ei koskaan ole aktiivinen sekä infrapunassa että Raman-sironnassa: tämä on poissulkemissääntö. Piin optinen moodi näkyy vain Raman-spektrissä (520 cm⁻¹), vuorisuolan vain infrapunassa. Transversaalisen taajuuden TO ja longitudinaalisen taajuuden LO välillä ionikide heijastaa lähes kaiken valon: tämä on reststrahlen-kaista, ”jäännössäteet”, jonka avulla kaukoinfrapuna aikoinaan erotettiin.
Symmetria ratkaisee myös, miten näkyvä valo etenee. Kuutiollisella kiteellä on sama taitekerroin kaikkiin suuntiin. Tetragoninen, trigoninen tai heksagoninen kide on yksiakselinen: c:n suuntaan etenevä valo ei jakaudu, kaikki muut säteet jakautuvat kahdeksi, tavalliseksi ja erikoiseksi. Muut kiteet ovat kaksiakselisia. Kalsiitti litteine ja yhdensuuntaisine CO₃-ryhmineen on näyttävin esimerkki: romboedrin läpi katsottu viiva näkyy kahtena.
Kaavat
Ionikiteen dielektrinen funktio infrapuna-alueella sekä Lyddanen, Sachsin ja Tellerin relaatio:
Jalokiven väri johtuu useimmiten hivenaineesta: värikeskuksesta muuten täydellisessä kiteessä. Rubiinissa Cr³⁺-ioni korvaa noin joka sadannen alumiinin; sitä ympäröivän kuuden hapen sähkökenttä jakaa sen d-tasot, ja ioni absorboi kelta-vihreää ja violettia: jäljelle jää punainen. Sama kromi beryllissä, jossa tämä kenttä on heikompi, absorboi punaista: se on smaragdi. Kloorivakanssiin loukkuun jäänyt elektroni, F-keskus, tekee vuorisuolasta keltaisen.
Lauessa
Kide-työpajan Ominaisuudet-välilehden Värikeskukset-osio lisää siirtymämetalli-ionin kationin tilalle (Cr³⁺, Ti³⁺, V³⁺, V²⁺, Fe²⁺, Co²⁺, Cu²⁺), F-keskuksen anionipaikalle tai tunnetun kaistan (sininen safiiri, akvamariini, vaaleanpunainen timantti, kvartsin muunnokset). Laue päättelee niistä absorptiokaistat, läpäisseen spektrin ja päivänvalossa nähtävän värin; optinen tiheys säätää kiven paksuutta. Hilavirhe näkyy 3D-näkymässä: ioni paikallaan, alkuaineensa värisenä ja katkoviivaympyrän ympäröimänä, tai tyhjä vakanssi elektroneineen. Esimerkit Rubiini, Smaragdi, Sininen safiiri ja Vuorisuola ja F-keskukset on rakennettu näin.
Kun kaistat on mitattu polarisoidussa valossa (rubiini, sininen safiiri), kaksi värilaattaa näyttää kiteen kaksi väriä: optista akselia vastaan kohtisuoraan polarisoitu valo (E ⊥ c) ja akselin suuntaisesti polarisoitu valo (E ∥ c). Tämä on dikroismi, jonka dikroskooppi näyttää: rubiini purppuranpunaisena ja oranssinpunaisena, safiiri violetinsinisenä ja sinivihreänä. Jos ionin absorption vaikutusala on mitattu (korundissa), Laue antaa myös sen pitoisuuden atomeina miljoonaa atomia kohti (ppma), joka tuottaa tämän optisen tiheyden.
Rubiinille osio näyttää myös R-viivojen eli rubiinilaserin viivojen Zeemanin ilmiön: c-akselin suuntaisessa magneettikentässä perustaso ja tasot, joilta viivat lähtevät, jakautuvat, ja kukin viiva hajoaa komponenteiksi, jotka levittäytyvät viuhkaksi kentän kasvaessa, 10 teslassa noin 8 cm⁻¹:n laajuudelle. Yhtenäiset viivat (σ) näkyvät c:tä vastaan kohtisuoraan polarisoidussa valossa, katkoviivat (π) c:n suuntaisesti polarisoidussa; niiden paksuus seuraa intensiteettiä. Juuri näiden viuhkojen avulla kromin tasot rubiinissa tunnistettiin.
Vyörakenteen katselimessa Infrapuna ja Raman -välilehti näyttää moodit pisteessä Γ, niiden degeneraation ja sen, mikä ne havaitsee (Infrapuna, Raman tai Hiljainen), infrapunaheijastuskyvyn (E ⊥ c ja E ‖ c yksiakseliselle kiteelle), optisen luokan sekä taitekertoimet näkyvällä alueella W. L. Braggin (1924) menetelmällä laskettuina. Tutor kysyy, montako optista akselia kiteellä on.
Lämpötila: värähtelevät atomit
Mitä teoria sanoo
Kide ei ole koskaan liikkumaton. Jokainen atomi värähtelee tasapainoasemansa ympärillä sidostensa varassa kuin jousien päässä. Nämä värähtelyt voidaan jakaa fononeiksi, Fononit-osion aalloiksi; lämpötilassa T kukin niistä on sitä voimakkaammin virittynyt, mitä pienempi sen energia hν on verrattuna k_BT:hen. Vielä 0 K:ssäkin liikettä jää: nollapisteliike, jonka kvanttimekaniikka edellyttää.
Näistä värähtelyistä johtuu useita mitattavia suureita. Lämpökapasiteetti C_v: korkeassa lämpötilassa kukin atomi varastoi 3 k_B (Dulongin ja Petit’n laki, 24,9 J/(mol·K) atomimoolia kohden); matalassa lämpötilassa moodit jäätyvät yksi kerrallaan, ja C_v pienenee kuten T³ (Debye). Debyen lämpötila θ_D tiivistää kiteen jäykkyyden yhteen lukuun: kuparilla 343 K, piillä 645 K, timantilla yli 2000 K. Kunkin atomin keskimääräinen neliöllinen siirtymä ⟨u²⟩ heikentää diffraktiota suurilla kulmilla: tämä on Debyen–Wallerin tekijä, exp(−B sin²θ/λ²), missä B = 8π²⟨u²⟩/3. Lopuksi Lindemannin kriteerin mukaan kiinteä aine sulaa, kun √⟨u²⟩ saavuttaa 10–15 % naapurien välisestä etäisyydestä.
Kaavat
Lauessa
Kide-työpajan Simulaatiot-välilehden Lämpötila-osio antaa kiteelle lämpötilan. Lämpöliike asettaa sen 293 K:iin; liukusäädin ja kelvinkenttä säätävät sitä välillä 0–1500 K. Lämpötila tallennetaan dokumentin mukana.
Fononien jousista Laue laskee Debyen lämpötilan (sen, joka antaa saman lämpökapasiteetin tässä lämpötilassa, sekä sen arvon korkeassa lämpötilassa), lämpökapasiteetin C_v, kunkin alkuaineen B-tekijän ja Lindemannin suhteen, joka näkyy oranssina, kun se ylittää 10 %. Kaksi käyrää seuraa C_v:tä ja B:tä välillä 0–1500 K, ja valittu lämpötila on merkitty viivalla.
Tämä lämpötila on sama kaikkialla. Jauhediffraktogrammi ja Laue-kuvio käyttävät silloin yhden yhteisen B:n sijaan kunkin alkuaineen värähtelyistä laskettua B:tä: kuumennettaessa suurten kulmien viivat sammuvat. Myös spinien Monte-Carlo (Magnetismi-osio) toimii tässä lämpötilassa.
Värähtelevät atomit 3D-näkymässä panee kiteen liikkeeseen: jokainen atomi liikkuu niin kuin fononit tässä lämpötilassa määräävät, satunnaisvaiheisten aaltojen summana. Liikettä on hidastettu noin biljoona kertaa; taajuuksien suhteet säilyvät, ja optiset moodit liikkuvat nopeammin kuin akustiset aallot. Kuumennettaessa liike voimistuu; 0 K:ssä jäljelle jää nollapisteliike. Amplitudi näyttää liikkeen sellaisenaan tai kolme tai kymmenen kertaa suurempana, jotta sen näkee kauempaa.
Siirtymäellipsoidit piirtää jokaisen atomin kuten ORTEP: ellipsoidin, jonka sisällä se on osan ajasta, oletuksena 50 % kuten julkaisuissa; Todennäköisyys suurentaa tai pienentää niitä kaikkia yhdessä muodot säilyttäen. Akselit ovat atomin keskimääräisen neliöllisen siirtymän tensorin akselit, keskiarvoistettuna paikan symmetrian yli: pallo kuutiollisella paikalla, ellipsoidi siellä, missä sidokset jättävät atomin vapaammaksi yhteen suuntaan, kuten kvartsin happiatomit.
Samat jouset antavat kiteen elastiset vakiot, jotka saadaan äänen nopeudesta neljässäkymmenessä suunnassa, sekä sen puristuskertoimen B. Yhdessä lämpökapasiteetin kanssa ne antavat lämpölaajenemisen Grüneisenin relaatiosta, α = γ C_v / (3 B V). Grüneisenin parametri γ kertoo, kuinka paljon värähtelyt jäykistyvät kiteen kutistuessa; harmoniset jouset eivät tunne sitä, ja annat sen kentässä Grüneisen γ, kuten magnetismin kytkennät. Oletusarvo on 2, kuten useimmilla metalleilla ja ionikiteillä; piillä se on noin 0,5. Laue näyttää α:n ja kopin tässä lämpötilassa lähtien 293 K:stä, jossa koppi yleensä mitataan; jauhediffraktogrammi ja Laue-kuvio käyttävät tätä koppia, ja niiden viivat siirtyvät kuumennettaessa.
Jouset ovat fononien jousia: ensimmäinen katsaus, ei mittaus. Kupari antaa θ_D = 321 K ja B = 0,48 Ų 300 K:ssä (mitattu: 343 K ja 0,55 Ų), fluoriitti B = 0,44 Ų kalsiumille ja 0,76 Ų fluorille (0,47 ja 0,68); pii, jonka transversaaliset moodit Keatingin malli tekee liian jäykiksi, tulee hieman liian jäykäksi. Sen elastiset vakiot sen sijaan palautuvat tarkasti: Martin sovitti jouset niihin. Kuparin ja raudan vakiot ovat liian pieniä (B = 101 ja 100 GPa, mitattu 137 ja 170): lähimpien naapurien väliset keskusjouset eivät pysty parempaan, ja niiden antama laajeneminen on vastaavasti liian suuri.
Magnetismi: spinit ja lämpöliike
Mitä teoria sanoo
Joillakin ioneilla on spin: kaikki niiden d-elektronit eivät ole pariutuneet. Mn²⁺:lla niitä on viisi, kaikki samansuuntaisia (S = 5/2, Hundin säännöt), Ni²⁺:lla kaksi (S = 1). Jokainen spin on pieni magneetti. Naapurien välinen vaihtovuorovaikutus J pyrkii kääntämään ne samansuuntaisiksi (J positiivinen, ferromagnetismi) tai vastakkaisiksi (J negatiivinen, antiferromagnetismi). Lämpöliike taas sekoittaa ne. Kriittisen lämpötilan yläpuolella, joka on ferromagneetilla T_C ja antiferromagneetilla T_N (Néel), lämpöliike voittaa: kide on paramagneettinen. Sen alapuolella syntyy järjestys, joka vahvistuu jäähdytettäessä.
Yksinkertaisin malli on Weissin (1907) keskikenttä: kukin spin näkee naapureistaan vain niiden keskiarvon, ikään kuin magneettikenttänä. Malli antaa järjestymislämpötilan, sen alapuolella kasvavan magnetoituman, sen yläpuolella Curie–Weissin lakia noudattavan suskeptiivisuuden χ sekä ominaislämpökapasiteetin hypyn faasimuutoksessa. Se jättää huomiotta fluktuaatiot, jotka viivästyttävät järjestymistä: siksi se yliarvioi kriittisen lämpötilan aina, usein kolmanneksella tai jopa puolella.
Kaavat
Lauessa
Kide-työpajan Simulaatiot-välilehden Magnetismi-osio asettaa paikoille momentin: Ionien spinit (Hundin säännöt) ehdottaa kunkin 3d-siirtymämetalli-ionin S:n sen varauksen perusteella ja ferromagneettisille metalleille (Fe, Co, Ni) mitatusta momentista johdetun efektiivisen spinin. Kukin paikka on ylös tai alas; Etenemisvektori k (0, ½ tai 1 kullakin akselilla) kertoo, miten etumerkki vaihtuu kopista toiseen. Spinien nuolet näkyvät 3D-näkymässä.
Laue jakaa magneettiset naapurit kuoriin (J₁, J₂…, etäisyyksineen ja lukumäärineen); annat kullekin kuorelle J:n meV:nä. Kytkennät mitataan, yleensä neutronien epäelastisella sironnalla; niitä ei lasketa tässä. Laue näyttää keskikentän järjestymislämpötilan, Curie–Weissin θ:n ja efektiivisen momentin. Se kertoo myös, ilmenisikö saman kopin jokin toinen järjestys ensin. Lämpötilakäyrät piirtää järjestyksen ja magnetoituman, suskeptiivisuuden (yhdensuuntaisen, kohtisuoran ja jauheen) ja sen käänteisarvon, joka leikkaa akselin kohdassa θ, sekä ominaislämpökapasiteetin.
Esimerkit MnO, NiO ja MnF₂ (antiferromagneetteja) sekä α-rauta (ferromagneetti) tulevat julkaistuine kytkentöineen ja mitattuine lämpötiloineen.
Keskikenttä jättää fluktuaatiot huomiotta; Monte-Carlo-simulaatio näyttää ne. Lämpöliike (Monte-Carlo) saa 3D-näkymän spinit värähtelemään kiteen lämpötilassa, joka asetetaan Lämpötila-osiossa: selvästi T_N:n alapuolella nuolet heilahtelevat järjestyksen ympärillä; faasimuutosta lähestyttäessä alueita menee epäjärjestykseen; sen yläpuolella ne osoittavat minne sattuu. Alapuolella näkyy reaaliajassa näytteen nettomagnetoituma, μ_B:nä atomia kohden ja osuutena kyllästysarvosta, sekä järjestys; pieni kuvaaja merkitsee keskikentän käyrille pisteen jokaisessa lämpötilassa, johon lämpötilan liukusäädin pysähtyy: kun sitä siirtää hitaasti faasimuutoksen läpi, piirtää itse raudan magnetoituman romahduksen tai sellaisen antiferromagneetin järjestyksen, jonka magnetoituma pysyy nollana. Simuloitu näyte seuraa näkymää: sivulla on yhtä monta magneettista koppia kuin näytettyjä koppeja; kun näkymä on täytetty, kolme kiteen koppia sivua kohden tai Faasimuutokset-moduulin kanssa koko näkymä. Näytteen reunat ovat jaksolliset. Se on vähintään niin suuri kuin kytkentöjen kantama vaatii, jottei spin kohtaa omaa kopiotaan reunan toisella puolella: raudalle seitsemän koppia, sillä sen kytkennät ulottuvat kymmeneen naapurikuoreen. Käyräikkunan Monte-Carlo-painike lämmittää tuhansia spinejä järjestyneestä tilasta ja piirtää pisteensä keskikentän käyrien rinnalle. Sen järjestymislämpötila on matalampi ja lähempänä mitattua: MnF₂ järjestyy noin 70 K:ssä, kun keskikenttä antaa 87 K ja mitattu on 67 K.
Magneettisella järjestyksellä on oma symmetriansa: avaruusryhmän operaatiot, jotka vievät jokaisen momentin itsensä päälle tai, kun niihin liitetään kaikki momentit kääntävä ajan kääntäminen 1′, sen vastakohdan päälle. Ne muodostavat magneettisen ryhmän, joka on yksi 1651 Šubnikovin ryhmästä. Magnetismi-osio nimeää sen taulukoiden molemmilla merkintätavoilla, BNS ja OG (MnF₂: P4₂′/mnm′; MnO: Cc2/c, jossa kahdennetun kopin translaatio c/2 kääntää momentit), ja kertoo, mihin suuntiin kukin paikka voi kantaa momenttinsa. Käyräikkunan neutronijauhediffraktogrammi näyttää, mitä momenteille herkät neutronit näkevät: värillisinä magneettiset viivat, antiferromagneetilla kiteen viivojen välissä — MnO:n (½ ½ ½), jonka avulla Shull ja Smart löysivät antiferromagnetismin vuonna 1949.
Järjestyneessä magneetissa yhden spinin pieni poikkeama etenee naapureihin aaltona: se on spinaalto, ja sen kvantti on magnoni, samoin kuin fononi on värähtelyn kvantti. Käyräikkunassa Laue piirtää niiden energian Brillouinin vyöhykkeen polkua pitkin samoista kytkennöistä J lähtien. Ferromagneetissa energia lähtee nollasta kuten k² (rauta); antiferromagneetissa kuten k (MnF₂, MnO). Anisotropia D, joka kiinnittää momentit akselilleen, avaa magnonien pohjalle energia-aukon. Juuri näitä käyriä neutronien epäelastinen sironta mittaa, ja niistä esimerkkien kytkennät ovat peräisin.
Anisotropia näkyy myös kentässä. Käyräikkunassa Laue piirtää magnetoituman M kentän B funktiona matalassa lämpötilassa (5 % järjestymislämpötilasta), kenttä momenttien suuntaisena ja niitä vastaan poikittain. Poikittaisessa kentässä momentit kallistuvat vähitellen kenttää kohti ja M kasvaa suoraviivaisesti. Momenttien suuntaisessa kentässä M pysyy aluksi lähes nollana, kunnes spin-flop-kentässä momentit kääntyvät yhtäkkiä kohtisuoraan kenttää vastaan ja M hyppää edelliselle suoralle. Ilman anisotropiaa kääntyminen tapahtuu jo pienimmässä kentässä; mitä suurempi D on, sitä myöhemmin se tulee. Kun D = 0,02 meV, MnF₂ kääntyy noin 9,5 T:ssa, kun mitattu arvo on 9,27 T.
Magneettinen ryhmä kertoo myös, mitä kide voi tehdä. Nettomomentti on sallittu vain, jos jokin suunta pysyy kiinteänä ryhmän kaikissa operaatioissa: näin on ferromagneetissa sekä hieman kallistuneissa antiferromagneeteissa, jotka ovat heikosti ferromagneettisia. Lineaarinen magnetosähköinen ilmiö, jossa sähkökenttä magnetoi kiteen, edellyttää, että ryhmä rikkoo sekä inversion että ajan kääntämisen. Magnetismi-osio kertoo, onko kumpikin sallittu, ja antaa magnetosähköisen tensorin α muodon. Esimerkki kromioksidi Cr₂O₃, rubiinin antiferromagneettinen serkku, on oppikirjatapaus: sen ryhmä R-3′c′ ei sisällä inversiota eikä ajan kääntämistä, mutta sisältää niiden tulon; α:lla on siinä kaksi komponenttia, a tasossa ja b c:n suuntaisesti. Dzyaloshinskii ennusti ilmiön vuonna 1959 pelkästään tämän symmetria-argumentin perusteella, ja Astrov mittasi sen seuraavana vuonna.
Faasimuutokset: rikkoutunut symmetria, järjestys ja epäjärjestys
Mitä teoria sanoo
Jäähtyessään moni kide muuttaa rakennettaan sulamatta. Bariumtitanaatti BaTiO₃, joka on kuutiollinen yli 393 K:n lämpötilassa, muuttuu tetragoniseksi: sen titaani-ionit siirtyvät kaikki samalle puolelle ja kide polarisoituu; se on ferrosähköinen. SrTiO₃:ssa TiO₆-oktaedrit kiertyvät alle 105 K:ssä hieman, vuorotellen kopista toiseen. β-messingissä, CuZn:ssä, kupari ja sinkki täyttävät yli 741 K:ssä satunnaisesti tilakeskisen kuutiollisen hilan paikat; sen alapuolella kupari asettuu kärkiin ja sinkki keskipisteisiin. Joka kerta matalan lämpötilan faasi säilyttää vain osan korkean lämpötilan faasin symmetrioista: sen avaruusryhmä H on korkean faasin ryhmän G aliryhmä. Faasimuutos luetaan siis vaihe vaiheelta G:n maksimaalisten aliryhmien luettelosta, niiden, joita mikään muu aliryhmä ei erota G:stä.
Aliryhmä menettää joko rotaatioita tai translaatioita. Jos se säilyttää kaikki translaatiot ja menettää rotaatioita, se on translationengleiche (t): koppi pysyy samana, ja kide jakautuu orientaatiodomeeneihin, kaksosiin, joita on yhtä monta kuin pisteryhmä on menettänyt operaatioita. Jos se säilyttää rotaatiot ja menettää translaatioita, se on klassengleiche (k): koppi kasvaa, ja kide jakautuu antifaasidomeeneihin, jotka ovat siirtyneet toisistaan menetetyn translaation verran. Indeksi kertoo, kuinka monta operaatiota menetetään: 2, kun CuZn siirtyy ryhmästä Im-3m ryhmään Pm-3m ja menettää keskitystranslaation.
Landau (1937) kuvaa faasimuutosta järjestysparametrilla η, joka on nolla korkeassa faasissa ja nollasta poikkeava matalassa faasissa: BaTiO₃:n polarisaatio, SrTiO₃:n oktaedrien kiertokulma, CuZn:n kahden paikan miehitysten erotus. Vapaa energia kehitetään η:n potenssien sarjaksi, ja mukana ovat vain ne termit, jotka korkean faasin symmetria sallii. Jos kuutiollinen termi on sallittu, faasimuutos on ensimmäistä kertalukua: η hyppää, kuten Cu₃Au:ssa. Muuten se voi olla jatkuva. Vääristymä hajotetaan symmetriamoodeiksi, joista kukin liittyy korkean ryhmän johonkin redusoitumattomaan esitykseen; järjestysparametria kantava moodi kertoo, mikä epästabiilius ajoi faasimuutosta. Cochran (1960) liitti sen värähtelyihin: faasimuutosta lähestyttäessä yhden fononin, pehmeän moodin, taajuus laskee kohti nollaa, ja sen jähmettynyt muoto on matala faasi.
Seoksessa järjestys syntyy naapuriparien energiasta. Bragg ja Williams (1934) esittivät sille keskikentän: kukin paikka näkee naapuriensa keskimääräisen koostumuksen. Kuten magnetismissa, se jättää fluktuaatiot huomiotta ja yliarvioi järjestymislämpötilan; Monte-Carlo-simulaatio säilyttää ne. Ominaislämpö ja järjestyksen suskeptiivisuus ovat suurimmillaan faasimuutoksessa, ja Binderin kumulantti laskee järjestyneen tilan arvosta 2/3 nollaan. Sama malli kuvaa ioneja, jotka siirtyvät akun elektrodiin: kennon jännite on niiden kemiallinen potentiaali, ja siinä on porras kohdassa, jossa ne järjestyvät.
Kaavat
Lauessa
Tämä luku kuvaa Faasimuutokset-moduulia, jonka tilaus avaa. Kide-työpajan Simulaatiot-välilehden Faasimuutokset-osio antaa kiteen ryhmän maksimaaliset aliryhmät: symbolin, numeron, t:n tai k:n ja indeksin. Napsautus kuvaa valitun aliryhmän: sen kopin, origon, konjugaatit ja jäähtyessä muodostuvat domeenit, orientaatiot × translaatiot. Tarjolla ovat k-aliryhmät, joiden indeksi on 2–4, eli ne, jotka suurentavat koppia enintään nelinkertaiseksi. Laskeudu vie kiteen aliryhmään sen standardiasetelmassa: uusi koppi, uusi origo, ja jokainen jakautuva paikka saa numeron (Ti, sitten Ti_1 ja Ti_2). Toiminnon voi kumota, kuljettu polku näkyy luettelon yläpuolella, ja Nouse palaa askeleen.
Laskeutumisen jälkeen voit siirtää atomeja tai kirjoittaa mitatun rakenteen paikat: Laue mittaa vääristymän korkeimmasta ryhmästä lähtien, ångströmeinä kullekin paikalle. Näytetty-liukusäädin muuttaa sitä 3D-näkymässä 0 %:sta (korkean faasin rakenne) 200 %:iin (vääristymä suurennettuna). Vääristymä hajotetaan symmetriamoodeiksi, joista kullakin on aaltovektori (Γ, X, M, R…), esitys ja amplitudi. Laue nimeää sitten järjestysparametrin: sen esityksen, dimension, kuutiolliset ja neljännen asteen invariantit sekä sen, voiko faasimuutos olla jatkuva (Landaun ehto) ja pysyä yhteismitallisena (Lifshitzin ehto). Laue laskee myös korkean faasin fononit esityksittäin ryhmiteltyinä ja kertoo, onko järjestysparametrin moodi pehmeä moodi. Jousillaan BaTiO₃ löytää todella epästabiilin polaarisen moodinsa; SrTiO₃:ssa malli ei tavoita oktaedrien epästabiiliutta, ja Laue kertoo sen.
Landau–Devonshire avaa BaTiO₃:n ja PbTiO₃:n mallin julkaistuin kertoimin: polarisaatio ja permittiivisyys lämpötilan funktiona, BaTiO₃:n kolme faasimuutosta (392, 283 ja 202 K), pehmeän moodin taajuus Lyddanen, Sachsin ja Tellerin relaatiosta sekä hystereesisilmukka valitussa lämpötilassa.
Järjestys–epäjärjestys-ilmiötä varten jaa kiteen paikka kahden alkuaineen kesken (paikan tarkastin, Jaa tämä paikka toisen alkuaineen kanssa) ja laskeudu sitten aliryhmään, jossa tämä paikka jakautuu: α-rauta, jossa on 50 % Cu:ta ja 50 % Zn:ää, kohti ryhmää Pm-3m (β-messinki); kupari, jossa on 75 % Cu:ta ja 25 % Au:ta, kohti ryhmää Pm-3m indeksillä 4 (Cu₃Au). Osio näyttää silloin järjestyksen η, ja Järjestys–epäjärjestys… avaa seoksen ikkunan. Anna faasimuutoksen lämpötila (mitattua arvoa ehdotetaan CuZn:lle, Cu₃Au:lle, CuAu:lle, FeCo:lle ja CuPd:lle): Laue johtaa siitä järjestysenergian V, piirtää η:n Braggin–Williamsin mallin ja Monte-Carlo-simulaation mukaan sekä Monte-Carlo-simulaatiosta ominaislämmön, suskeptiivisuuden ja Binderin kumulantin. CuZn:n Monte-Carlo-simulaatio järjestyy noin 0,8-kertaisessa keskikentän lämpötilassa, kuten Isingin malli ennustaa. Korkea tarkkuus ajaa kahdeksaa ketjua kahden sijaan ja kaksi kertaa enemmän pisteitä, jolloin käyrät ovat tasaisempia. T-liukusäädin ja Vie tämä järjestys kiteeseen antavat kullekin paikalle keskikentän miehityksen: ylirakenneviivat ilmestyvät jauhediffraktogrammiin, terävinä Cu₃Au:lle ja röntgensäteillä heikkoina CuZn:lle, jonka kahdella atomilla on lähes sama määrä elektroneja.
LiCoO₂-esimerkki avaa interkalaatiojännitteen: kun kiteessä on liikkuva ioni (Li, Na, Mg…), osio tarjoaa painikkeen Interkalaatiojännite…. Kukin paikka on täynnä tai tyhjä, ja lähimpien naapurien välillä on hylkivä vuorovaikutus V₁ ja toiseksi lähimpien välillä V₂; Monte-Carlo-simulaatio, jossa ionit tulevat ja lähtevät, antaa jännitteen täyttöasteen x funktiona, sen derivaatan dx/dμ ja rivijärjestyksen. Oletusarvoilla litiumin rivit sulavat kohdassa x = ½ noin 330 K:ssä, kuten on mitattu, ja jännitteessä on noin 0,1 V:n porras. Ikkuna kertoo myös, mitä tämä yksinkertainen malli ei sisällä.
Lopuksi moduuli tuo magneettiseen Monte-Carlo-simulaatioon suuren näytteen: koko näkymä täynnä spinejä (katso Magnetismi).
Vertailu tietokantoihin
Mitä käytäntö sanoo
Malli on vain niin hyvä kuin sen vertailu mittauksiin. Monille kiteille vakiintuneet arvot on julkaistu avoimissa tietokannoissa: mitatut tiheydet ja taitekertoimet sekä tiheysfunktionaaliteorialla (DFT) lasketut energia-aukot ja dielektrisyysvakiot. Nämä laskut ovat arvokkaita mutta eivät erehtymättömiä: niiden energia-aukot ovat usein 30–50 % liian pieniä. Siksi on aina tiedettävä, onko luku mitattu vai laskettu.
Lauessa
Kide-työpajan Rakenne-välilehden Vertailuarvot-osio avaa ikkunan, joka kysyy vain pyynnöstäsi Wikidatasta (mitatut tiheydet ja taitekertoimet), refractiveindex.infosta (mitatut taitekertoimet), AFLOW’sta (lasketut energia-aukot ja tiheydet) sekä ilmaisella avaimella Materials Projectista (lasketut energia-aukot, tiheydet, ε∞, ε(0) ja taitekertoimet). Laue lähettää vain kaavan ja avaruusryhmän numeron. Jokainen arvo näytetään Lauen arvon rinnalla lajinsa (Mittaus tai Laskelma), lähteensä ja linkin kanssa.
Tutor
Mitä pedagogiikka sanoo
Symmetriaa oppii käsittelemällä sitä ja erehtymällä. Hyödyllinen harjoitus tarkistaa vastauksen ja kertoo, miksi se on väärin. Se antaa vihjeitä paljastamatta kaikkea ja näyttää ratkaisun, kun jäädään jumiin.
Lauessa
Harjoitukset (Tutor) -hyllyssä on kohdeyleisön valitsin (Muotoilu, Opetus, Tiede), ja harjoitukset on järjestetty aiheittain: ensiaskeleet, tasoryhmät, friisit, kvasikiteet, hilat ja tiheydet, avaruusryhmät ja luokat, Wyckoff-paikat, rakenteiden rakentaminen, diffraktio ja sammumiset, jauhediffraktogrammit, vyörakenteet.
Harjoitukset (Tutor) -hyllyn dokumentti avautuu tutorin paneelin kanssa: yksi ohje vaihetta kohden, Tarkista-painike ja vihjeitä yksi kerrallaan. Tarkistuksen tekee moottori: mikä tahansa ekvivalentti paikka on oikein. Väärä vastaus selitetään, esimerkiksi ”Na1 on paikassa 8c (paikkasymmetria -43m), ei paikassa 4a”, tai ryhmän kohdalla se, mitä ehdotetussa ryhmässä on enemmän tai vähemmän kuin aiheessa. Oikean vastauksen jälkeen ratkaisu kertoo, miksi; kun vihjeet on käytetty, Näytä ratkaisu näyttää sen ja antaa jatkaa. Jotkin harjoitukset piilottavat ryhmän tai symmetriaelementit, koska niiden löytäminen on sinun tehtäväsi.

Tulostus ja kangas
Mitä teoria sanoo
Tulostettavan kuvion on jatkuttava saumattomasti: toistoruudun oikean reunan on jatkettava täsmälleen seuraavan vasenta reunaa. Suorakulmaiselle hilalle tämä on suora toisto. Keskitetylle tai heksagonaaliselle hilalle luonteva toistoruutu siirtyy rivistä toiseen: puolipudotus laskee jokaista saraketta puolen toistoruudun verran, ja puolitiili siirtää jokaista riviä. Terävyys riippuu tarkkuudesta: tavalliseen painatukseen 300 pistettä tuumalle, hienoon tekstiiliin enemmän.
Lauessa
Tuloste tai kangas… vie pelkän kuvion ilman koppia ja symboleita fyysisessä koossa: kopin särmä annetaan senttimetreinä. Muodot ovat vektorimuotoiset PDF ja SVG, terävät missä koossa tahansa, sekä PNG ja TIFF 150, 300 tai 600 dpi:n tarkkuudella, joka kirjataan tiedostoon. Tausta voi olla läpinäkyvä. Koko on sivu (A4–A2, Letter, Tabloid), vapaa koko tai saumaton toisto: suora, puolipudotus tai puolitiili. Painoa varten PDF saa 3 mm:n leikkuuvaran, leikkuumerkit ja sRGB-profiilin. Silkkipainoa varten värierottelut antavat yhden filmin kutakin väriä kohden ZIP-tiedostoon koottuina. SVG:ssä voi olla yksi taso kullekin värille. Millimetreissä oleva DXF on laserleikkausta ja piirturia varten. Vie-valikot antavat myös kuvion paletin Adobelle (ASE), GIMPille ja Inkscapelle (GPL) tai Procreatelle. Mandalalla on oma tulostusikkunansa, jossa koko annetaan halkaisijana senttimetreinä.
Kiteen tulostaminen 3D-tulostimella
Mitä teoria sanoo
Käteen otettavan mallin ymmärtää toisin kuin kuvan: atomin naapurit voi laskea sormenpäällä. 3D-tulostin levittää materiaalia kerros kerrokselta, alhaalta ylöspäin. Se vaatii kolme asiaa:
- suljetun kappaleen, eli tilavuuden, jossa ei ole reikiä;
- todellisen koon millimetreinä;
- kappaleen, joka pysyy koossa: ohut kärki katkeaa, irrallinen atomi putoaa, ja yli noin 45° kallistuva osa tarvitsee tuen. Tulostuksen valmistelevat ohjelmat (PrusaSlicer, Bambu Studio, Cura, OrcaSlicer) lisäävät nämä tuet itse puumaisina, tulostimeen ja materiaaliin sovitettuina.
Kaksi tiedostomuotoa on vallitsevia. STL luetaan kaikkialla, mutta siinä ei ole väriä eikä yksikköä. 3MF, tulostuksen valmistelevien ohjelmien nykyinen muoto, säilyttää millimetrit, värit ja useita osia yhdessä kappaleessa. Usean materiaalin tulostin voi silloin antaa kullekin alkuaineelle oman filamenttinsa.
Lauessa
Kide-työpajassa 3D-tulostus… avaa tulostusikkunan. Siinä valitaan:
- tiedostomuoto, 3MF tai STL;
- koppien määrä suuntiin a, b ja c (oletuksena yksi koppi);
- kappaleen Pisin sivu (mm);
- Sidosten halkaisija (mm): oletuksena 2,5 mm, ja alle 2 mm:n arvosta tulee varoitus.
Kappaleesta ulos menevät sidokset eivät koskaan tulostu. Atomit, joita mikään sidos ei pidä, poistetaan, ellei valintaa Säilytä atomit, joita mikään sidos ei pidä ole merkitty. Laue ei lisää tukia: ne pyydetään tulostusohjelmalta, jonka puumaiset tuet sopivat hyvin pallo-tikkumalliin.
Esikatselu näyttää kappaleen sellaisena kuin se tulostetaan, tulostusalustalle asetettuna, sekä atomien ja osien määrän. Jos kappale hajoaa useaksi osaksi, usein riittää lisätä koppeja niiden yhdistämiseksi. Vie… tallentaa tiedoston.

Esittäminen ja vienti
Lauessa
Kide-työpajassa Tallenna näkymä säilyttää suunnan, zoomauksen ja näyttöasetukset; tallennetut näkymät kulkevat dokumentin mukana. Esitä piilottaa paneelit ja näyttää näkymät yksi kerrallaan nuolinäppäimillä. Vie kuva tallentaa näkymän PNG-muodossa diaesitykseen tai vektori-PDF:nä artikkeliin tai luentomonisteeseen asetuksissa määrätyllä tarkkuudella. Sama valikko tallentaa Kiertovideo (MP4): kahdeksan sekuntia, joissa kide kiertää kerran itsensä ympäri pystysuoraa lähimmän koppiakselin ympäri.






































